poistetut kohtaukset

Neil Hardwickin muistelmateos Poistetut kohtaukset (WSOY 2025, s. 222, suom. Tero Valkonen) alkaa lumihangesta ja sinne se myös päättyy. Poistetut kohtaukset ei ole se perinteisin muistelmateos, vaan siinä on selkeä draamankaari, joka kai usein muistelmateoksista (ainakin niistä, jotka olen lukenut) uupuu. Kirjan lukenut ymmärtää, mitä tarkoitan. Mainio ratkaisu muutenkin omaperäiselle teokselle, jossa Hardwick keskittyy eniten uraansa, mutta siinä sivussa tulee kertoneeksi paljon muutakin – esimerkiksi lapsuudestaan ja perhesuhteistaan.

Yllätyksenä tuli Hardwickin tuotteliaisuus monella saralla. Suurimmasta osasta televisiotöistä olin kuullut (vaikkakaan en katsonut: olen ollut liian nuori niihin aikoihin eikä ole tullut myöhemmin katsottua. Pakanamaan kartta alkoi kyllä erityisesti kiinnostaa), mutta Hardwickin työt teatteripuolella olivat minulle tuntemattomampaa kenttää.

Ennakkoluuloisesti pohdin jaksanko lukea teosta, jossa ura on niin keskeisessä osassa, mutta helposti jaksoin – Hardwickin tyyli piti siitä huolen. Sivupolkuja on paljon, mutta niissä lähinnä piipahdetaan eikä jäädä rypemään ja ne elävöittävät teosta. Hardwick ei myöskään selitä kaikkea, vaan tekee huomioita ja antaa lukijan halutessaan päätellä loput.

Hardwick viljelee tunnettuja nimiä ahkerasti ja se on tietoista. Koska kyllähän muistelmissa kuuluu namedropata. Joskus sellainen häiritsee, mutta poistetuissa kohtauksissa ei lainkaan. Miten ihmeessä edes voisi kirjoittaa julkiseen uraan liittyviä tai niitä sivuavia muistelmia, jos ei mainitsisi yhtään ketään? Droppailu on pääasiassa lempeää ja kun kritiikkiä esiintyy, Hardwick pohtii omaa asennettaan ja asemaansa suhteessa henkilöön. Joskus ei kemiat toimi, joskus taustalla on muuta.

Tyyli läpi kirjan on ironinen ja tietyllä tapaa vaatimaton. Tunnistan siinä (joillekin) briteille ja brittikulttuurille tyypillisiä piirteitä. Voimakas itseironia saattaa joidekin suomalaisten korvaan kuulostaa itsesääliltä tai rypemiseltä, mutta itse näen sen nimenomaan huumorina. Tuli itse asiassa mieleeni brittinaapurini, olkoon hän nimeltään Klaara, jonka jutuissa pilkahtelee samaa tyyliä. On muuten ihastuttava ihminen, Klaara.

Hardwick mainitsee, etteivät suomalaiset ole niin outoja ja ihmeellisiä kuin he itse joskus kuvittelevat. Olen täysin samaa mieltä – briteissä ja suomalaisissa on lopulta aika paljon samaa, mutta kulttuuriset eroavaisuudet vaikuttavat ilmaisutapaan ja -tyyliin (ja myös asenteisiin) ehkä eniten. Jos ihmisistä riisutaan kulttuuri, olemme kaikki lopulta aika samanlaisia.

Olen asunut kuutisentoista vuotta Briteissä: ensin Lontoossa ja nyt viimeiset kolme vuotta Keswickissä eli böndellä. Tässä ajassa olen tavoiltani ”brittiläistynyt” (identiteetiltäni olen suomalainen ja sellaisena pysynen) ja sen tiimoilta näen Suomen väistämättä eri tavoin. Kiinnitän huomiota asioihin, jotka olivat joskus minulle normi mutta nyt tuntuvat vierailta. Tietysti Suomikin muuttunut hurjasti tuossa ajassa.

Tässä oli pitkä lätinä esimekkejä, mutta deletoin ne. Ehkä kirjoitan erillisen postauksen aiheesta, sillä se on muutenkin muhinut mielessäni.

Poistetut kohtaukset on käännetty Hardwickin englanninkielisestä käsikirjoituksesta. Olisi kiinnostavaa lukea tämä kirja myös enkuksi, vaikka toisaalta osaan päätellä, millaista sanastoa Hardwick on käyttänyt. Suomennos on todella laadukas eli se ei ole syy, miksi alkuperäinen kässäri kiinnostaa.

Tästä ei nyt tullut kovin informatiivista postausta. Parempia mietteitä kirjasta voi lukea vaikkapa Amman ja Marjatan blogeista. Amman blogista taisin tämän kirjan bongatakin lukulistalleni, joten kiitos siitä!

Olen aiemmin lukenut Hardwickilta Hullun lailla ja olisi kiva lukea myös Neilin tähteet ja Paluu Timbuktuun.

Valitettavasti kannettavani ei edelleenkään halua avata kuvia, joten jälleen kuvaton postaus. Sori siitä.

Kirjalliset kuulumiset Suomesta

Jäin vahingossa tauolle, vaikken mitään taukoja ollut suunnitellut. Toisaalta en muutenkaan suunnittele postaustahtia, vaan päivitän silloin kun siltä tuntuu, joten mitään suunnitelmallisuutta ei tässä blogissa harrasteta.

Sitten viime postauksen on tapahtunut paljon. Olen muun muassa siirtynyt Suomeen ja ollut sairaana. Sairastelusta en jaksa jauhaa muuta kuin että kaameaa oli ja mysteeriksi jää, mistä kaikesta lopulta oli kyse. En ole vieläkään ihan kunnossa, mutta toipuminen on hyvällä mallilla kuitenkin. Massiivinen energiavaje vaivaa ja sitä on vaikea saada korjattua. Vaan se siitä.

Matkakirjaksi valikoitui lopulta yllättäen Yangsze Choon taianomainen romaani The Fox Wife (Quercus 2024, s. 471). Jälkeenpäin ajateltuna siinä ei periaatteessa tapahtunut kummoisia, mutta luin sitä hypnoottisesti ja vitkastellen, ettei se vaan ikinä loppuisi. 

Tarina sijoittuu pääasiassa Kiinaan vuoteen 1908, mutta Japanissakin pistäydytään. On kaksi kerrontalinjaa: mystinen ”kettunainen” Snow, jota ajaa eteenpäin kosto ja etsivä Bao, jolla on erikoinen taito erottaa puheista valheet. Kumpainenkin häärää tahollaan, kunnes lopulta heidänkin polkunsa kohtaavat.

Myyttinen ja maaginen tarina lumoaa lukuisilla sivupoluillaan, jotka istuvat tarinaan luontevasti ja vaivattomasti. Upea lukuelämys, joka ei hevin unohdu.

Tuomas Kyrön kirjoittama Aleksi Suomesta (Wsoy 2023, s. 286) tarttui käteeni Länsi-pasilan Esteri-kirppikseltä. On muuten mainio kirppis: paljon kaikkea ja erityisesti kirjoja.

Kirjan lukemista varjosti tieto siitä, että Aleksi menehtyi joulukuussa 2024 Ukrainassa. Läpi kirjan tunsin surua asiasta erityisesti mitä pidemmälle lukemisessa etenin.

Aleksi syntyi 1989 suomalaiselle äidille ja afrikkalaiselle (maata en tiedä) isälle. Aleksi värväytyi vain 18-vuotiaana Ranskan muukalaislegioonaan ja palveli siellä viisi vuotta, minkä jälkeen hän jatkoi ammattisotilasuraansa muualla. Aleksin lapsuus ja elämä avautuvat maltillisesti kirjan edetessä.

Kirjan rakenne on erilainen kuin odotin. Kenties odotin perinteistä kronologista kuvausta Aleksin elämästä ja persoonasta, mutta osa kirjasta käsittelee itse kirjan tekemistä ja myös Kyrön henkilökohtaiset näkemykset tulevat jonkin verran esiin.

Aluksin mietin onko ratkaisu järkevä, mutta mitä edemmäs kirjaa luin, sen paremmin ymmärsin ettei muunlainen tapa ole välttämättä toimiva. Aleksi ei ole maailman helpoin haastateltava, vaikkei varmasti tahallisesti ”vaikea”. Kirjassa äänen saavat myös muun muassa Aleksin äiti ja isoisä.

Kauttaaltaan erittäin mielenkiintoinen (ja koskettava) teos, joka avaa myös sodan ”arkea” erityisesti Ukrainassa, jonne Aleksi lähti taistelemaan ensimmäisen kerran lähes heti Venäjän aloitettua hyökkäyksen helmikuussa 2022.

Jestas, että sekin sota on kestänyt kauan eikä loppua tunnu olevan näköpiirissä. Tämä kirja on tärkeä siksikin, että se pitää asiaa esillä. Valitettavasti tunnettu asia on, että ihmiset turtuvat kun alkujärkytys menee ohi. Tarkennan: ihmiset muualla turtuvat, paikan päällä sota on totta joka ikinen päivä. Myönnän itsekin, etten ole enää niin tarkasti seurannut Venäjän aloittamaa hyökkäyssotaa Ukrainassa kuin aivan sen alkuaikoina.

Kirjan lopussa tuli itku. Niin turhaa. Myös Aleksin mielestä.


Olisin lisännyt kuvia, mutta kannettavaa ei kiinnosta enkä jaksa tapella sen kanssa juuri nyt. Nyt palaan Neil Hardwickin poistettujen kohtausten pariin, jonka saanen luettua tänään loppuun. Oli melkoinen ylläri, että näin uuden kirjan sai paikallisesta pikkukirjastosta lainaksi. Olin ihan varma, ettei ole mitään saumaa saada näin tuoretta teosta käsiinsä kirjastosta.

Verta, hikeä ja kyyneleitä Lagosissa

Hiljaista on pidellyt sekä blogissa että lukurintamalla. 

Aloin viikkoja sitten lukea Ocean Vuongin romaania On Earth We’re Briefly Gorgeous, mutta jäin jumittamaan sivulle 75, josta alkaa kirjan toinen osa. On todettava, että nyt on totaalisen väärä hetki kyseiselle kirjalle, joten tuskin luen sitä ihan heti loppuun. En ole vielä poistanut kirjanmerkkiä, koska kenties jatkan siitä mihin jäin. Joskus. En tiedä, milloin joskus on. Ehkä kun joskus tulee, poistan merkin ja aloitan alusta.

Huom: minulla ei ole mitään lukujumia tai vastaavaa. Olen iltaisin liian väsynyt jaksaakseni lukea kovin kauan. Päiväsaikaan harvemmin luen, on muita asioita.

Loppuun olen sen sijaan saanut luettua nigerialaisen Leye Adenlen Lagosiin sijoittuvan trillerin Easy Motion Tourist. Kyseinen opus osui silmiini taannoin jossain charityssä ja sen verran vaikutti kiintoisalta, että korjasin matkaan.

Leye Adenle: Easy Motion Tourist
Cassava Republic Press, 2016
s. 327

 

Guy Collins on brittijournalisti, joka aluksi ilokseen (myöhemmin surukseen) lähetetään Lontoosta Lagosiin tekemään juttua lähestyvistä vaaleista. Vaaliasioiden sijaan Guy päätyykin kesken baari-illan todistamaan järkyttävää näkyä: silvottu nainen löydetään ojasta ja Guy kuskataan poliisiasemalle yhtenä epäillyistä.

Putkareissu jää onneksi lyhyeksi, sillä pelastava enkeli, Amaka, onnistuu puhumaan Guyn ulos sellistä. Vaan kuka on kaunis, mutta varsin nenäkäs Amaka ja miksi hän haluaa auttaa Guyta?

Takakannessa verrataan kirjaa Tarantinon elokuviin:

With Easy Motion Tourist’s astonishing cast, Tarantino has Landed in Lagos. This page-turning debut crime novel pulses with the rhythm of Nigeria’s mega-city, reeks of its open drains and sparkles like the champagne quaffed in its upmarket districts. 

Suurimman osan tai kaikki Tarantinon elokuvat nähneenä ymmärrän mitä vertauksella haetaan, mutta toteutus jää mielestäni aika kauas Tarantinon usein superkärjistetyistä ja persoonallisista henkilöistä.

Samoin dialogit ovat korkeintaan keskinkertaisia Tarantinon vastaaviin verrattuna.

Tämä kohtaus oli hauska, vaikka se ei ehkä välity ilman laajempaa kontekstia. Amaka istuu baarissa ja tarkkailee miestä, jonka epäilee sotkeutuneen prostituoitujen brutaaliin kohteluun. Paikalle saapuu mies häiritsemään Amakan tarkkailua.

“...Do you mind if I sit here?”
He had a British accent…
“So what do you do?”
“I said you could sit next to me, not talk to me.”
“Someone seems to be in a bad mood today.”
--- She turned to the man by her side.
“Let me get this”, she said, “a girl tells you she doesn’t want to talk to you, and of all the possible explanations you think she must be in a bad mood?”
“Well I...”
“Well what? You just felt like saying something stupid?”
“You’re a feisty one, aren’t you?”
“Hey, I’m only trying to buy you a drink.”
“I’ve got mine.”
“OK, I’m sorry if I came on strong.”
“You didn’t. You came on weak.”
 

Valitettavasti Amakan rooli (ja persoonakin) romaanissa jää lopulta aika pieneksi, vaikka onkin merkittävä. Nenäkkyys latistuu matkan varrella, samoin särmä. Muutkin kirjan henkilöhahmot jäävät ohuiksi ohikulkijoiksi (jopa Guy, joka on kirjan keskeisin henkilö), joita kuvataan lähinnä yhden ominaisuuden kautta. Ehkä olisi kannattanut päästää mopo irti ja vetää henkilöt kunnolla överiksi.

Lagos sen sijaan on erittäin kiinnostava ja miljöökuvaus on mielestäni oikein onnistunutta.

Voin helposti kuvitella tämän kirjan episodimaisena elokuvana, mutta en usko että jaksaisin katsoa sitä. Silti sijoitan kirjan Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 20. Kirjasta tulisi mielestäsi hyvä elokuva tai tv-sarja.

Easy Motion Tourist aloittaa sarjan, jossa on tällä hetkellä kolme osaa. Tämä ensimmäinen kirja päättyy cliffhangeriin, vaikka on muutoin sellainen kokonaisuus, että voi lopettaa sarjan lukemisen tähän, jos ei jaksa enempää.

Voisin lukea toisenkin kirjan (When Trouble Sleeps), jos se osuu eteen, mutta ei ole kovin suurta hinkua sen pariin päästä.

1. Easy Motion Tourist
2. When Trouble Sleeps
3. Unfinished Business

Mielipide selkokielellä: Ihan koukuttava, viihdyttävä ja nopeasti etenevä toimintatrilleri, jossa väkivallalla (mm. ammuskelua ja hakkaamista) on merkittävä osuus.

Julkiset riistat

 Sisältövaroitus: sarkasmia, yleistystä ja kärjistystä.

"Teekutsut"

 

Luin jokunen viikko sitten Ilta-Sanomista (en linkitä, koska en halua linkata kys. lehteen) jutun somepersoona Auri Kanasen hääkutsusta, jossa hän mainitsee että häissä kuvataan ja materiaalia (kuvia ja videoita) voidaan julkaista some-kanavissa.

Näin Kananen kertoo asiasta Tiktokissa (en sinnekään linkitä, mutta tili löytyy googlettamalla ja on julkinen):

”Huomioithan, että hääpäivämme aikana kuvataan sekä valokuvia että videomateriaalia, jota julkaistaan sosiaalisessa mediassa. Jos et halua esiintyä kuvissa tai videoissa, niin pyydämme ystävällisesti harkitsemaan osallistumista, mikäli tämä aiheuttaa sinulle epämukavuutta.”

Minua eivät Kanasen häät tai muukaan hänessä kiinnosta, mutta haluan pohdiskella aihetta yleisesti. Siis sitä, että ihmisten pitää ehkä nykyään harkita, missä määrin sietävät somepresenssiä, jos eivät sitä halua.

Välihuomio: Kanaselle propsit siitä, että varoitti vieraita. Omat häät, omat säännöt. Piste. Tämä postaus ei siis käsittele Kanasta henkilönä saati hänen häitään, vaan aihetta yleisesti.

Itse en tuollaisiin kinkereihin osallistuisi. Jos haluan esiintyä somessa, voin lätkiä sinne kuvia itsestäni niin paljon kuin sielu sietää. En toimi niin. En edes omalle suljetulle Insta-tililleni postaa juuri koskaan kuvia itsestäni. Muutama pärstäkuva sieltä löytyy ja nekin on tarkkaan harkittu ja niille on syy: tätä tiliä pitää oikea ihminen (ja sen toki kaikki tietävät, koska seuraajakseni ei pääse kuka tahansa). Sen kummemmin minulla ei ole tarvetta itseäni sinne tunkea. Pidätän toki oikeuden muuttaa mieltäni ja alkaa heti huomenna postata suihkukuvia itsestäni pitkin somea.

Tosin kuvia löytyy jo blogistani. Marraskuussa 2014 olen lätkinyt oikein urakalla kuvia itsestäni, kas tässä olkaa hyvä.

Minulla ei myöskään ole vähäisintäkään mielenkiintoa päätyä someen jonkun toisen kanaville. Eräs ystäväni olisi taannoin halunnut laittaa meistä yhteisselfien Instaansa. Sanoin, että otetaan kuva ja pidetään se itsellämme muistona (se onkin ihana muisto!), mutta ei laiteta sitä minnekään. Oli tosi paska olo, kun kieltäydyin mutta onneksi hän ymmärsi.

Olen yksityinen ihminen ja haluan kontrolloida sitä, mitä minusta somesta löytyy siinä määrin kuin sitä voi.

Olin Helsingin kirjamessuilla vuonna 2015. Minusta otettiin kuva, jota käytettiin markkinointitarkoituksessa Facebookin messusivustolla. Kuvan nähdessäni pyysin poistamaan sen vedoten siihen, ettei yksityishenkilöä (vaikka olisi julkisessa tilassa) saa käyttää markkinoinnissa ilman asianmukaista lupaa. Kyseessä oli siis kuva, joka oli otettu varta vasten minusta, ei yleisöstä tai miljööstä. Kuva poistettiin vasta, kun uhkasin jatkotoimenpiteillä.

On alkanut vituttaa, että missään ei saa olla rauhassa ilman että jonkun on pakko kuvata. Kuvaaminen sinänsä on ok

(kuvaan paljon itsekin. Tosin en varsinaisesti ymmärrä, miksi pitää kuvata ventovieraita ihmisiä tekemässä ei-mitään tai yleensäkään – kaupunkikuvat ja vastaavat joissa ihmisiä ei oikein voi välttää ovat tietysti eri asia mutta silloin ei yleensä zoomata johonkin tiettyyn henkilöön),

kuvien harkitsematon levittäminen someen ei ole ok. Kysy edes kohteelta lupa.

Täällä Järvillä olen törmännyt trendiin, jossa kuvataan haikkaajia (tai suunnilleen ketä tahansa) ja kuvat julkaistaan jossain Lake Districtiin liittyvässä ryhmässä. Kuvaaja kehuu kuvaansa (tyyliin ihanaa kun tuossa kaksi istuu käsikädessä kalliolla) ja toivoo, että kuvattavat sen näkisivät.

Kuvat ovat yleensä korkeintaan keskinkertaisia räpsyjä, jotka on todennäköisesti otettu kännykällä. Mitä arvoa sellaisella kuvalla edes on kenellekään. Ja eikö tule mieleen, että ihmisillä pitäisi olla oikeus yksityisyyteen, vaikka ulkomaailmassa liikkuvatkin.

Luulisi, että maisemat ovat sen verran kauniita että voisi keskittyä niiden kuvaamiseen sen sijaan että vasiten zoomaillaan ihmisiä. Koen, että tuollainen on vain ja ainoastaan huomionkalastelua itselle toisten kustannuksella.

Ennen kuin syytellään taas nuorisoa pilaantumisesta, niin mainittakoon että empiiristen tutkimusteni perusteella nämä toisia salakuvaavat ja kuvia Facebookin someryhmiin levittelevät ihmiset ovat lähinnä keski-ikäisiä tai sen ylittäneitä ihmisiä, yleensä naisia. Sitä nuoremmilla on varmaan toisenlainen suhtautuminen someen ja muutakin tekemistä kuin räpsiä kuvia random-ihmisistä – heitä kiinnostaa ottaa kuvia itsestään ja postata ne ympäri somea, mikä on huomattavasti eettisempää.

Toisaalta moni nuori, joka on elänyt lapsuutensa kännykkä kädessä, ei ehkä edes välitä siitä, että joutuu kuvatuksi ja päätyy someen (ellei kyseessä ole kohdistettu kiusaaminen). Mahdollisesti heidän vanhempansa ovat dokumentoineet lapsensa kehityksen julkisesti vähintään yhdessä somekanavassa suunnilleen syntymästä (tai peräti synnytyksestä) lähtien. Lapset tuntuvat joillekin olevan omaisuutta ja heidän kuviaan voi levittää joka paikkaan.

Menneisyyden muovaamia ihmisiä

 

Liz Nugent: Strange Sally Diamond
Penguin 2023
s. 362
suomennettu nimellä Särmikäs Sally Diamond

Pääasiassa Irlantiin sijoittuva trilleri.

Tässä ehkä raflaavin alku romaanille sitten naismuistin:

“Put me out with the bins,” he said, regularly. “When I die, put me out with the bins. I’ll be dead, so I won’t know any different. You’ll be crying your eyes out,” and he would laugh and I’d laugh too because we both knew that I wouldn’t be crying my eyes out. I never cry.

Näin “ohjeistaa” Sallyn kasvatti-isä, jolta on nähtävästi jotenkin päässyt vuosikymmeniä kestäneen tutkimisen jälkeen livahtamaan ohi, että Sally tulkitsee sanat kirjaimellisesti. Niinpä kun isä kuolee, hän päätyy puutarhasäkkiin ja poltettavaksi vajan jätteenpolttouuniin.

Tästä alkaa muutos nelikymppisen Sallyn aiemmin hyvin kaavamaisessa ja eristäytyneessä elämässä. On pakko ottaa kontaktia ihmisiin ja opetella olemaan ihmisten seurassa. Sallylla on ennestään minimaalisen pieni tukipiiri, joka laajenee terapiakäyntien myötä, kun Sally oppii hahmottamaan maailmaa ja ihmisiä perusteellisemmin.

Sallyn persoonaa ja käytöstä voi oppia ymmärtämään, kun Sallyn traaginen varhaislapsuus avautuu lukijalle. Kunnollisen avun puitteissa Sallysta olisi varmasti tullut melko toisenlainen, mietin, mutta en paljasta enempää koska en halua spoilata juonta. Kirjan lukeneet tietänevät mitä tarkoitan ja myös sen, miten häiritsevää se on.

Tarinassa on kaksi kerrontalinjaa: Sally nykyajassa ja mystinen Peter menneisyydessä. Peterin osuudet alkavat vuodesta 1974 ja harppovat sopivalla tempolla kirjan nykyaikaan. Tietenkin Sallyn ja Peterin elämät jollakin tavalla linkittyvät toisiinsa, mutta miten. Tarina kasvaa ja näyttää.

Koska tämä (erittäin psykologinen) trilleri on melko juonivetoinen (ei kuitenkaan henkilöhahmojen kustannuksella), ei siitä(kään) sen enempää.

Jos kaipaat todella koukuttavaa ja jatkuvasti mielenkiinnon ylläpitävää trilleriä, kannattaa tarttua tähän. Kirja  mahdollisesti pistää ajattelemaan muutenkin melko monella tasolla, joten nyt ei ole pelkkää höttöä tarjolla.

Kirjassa on muutamia brutaaleja kohtia, mutta niissä ei ryvetä. Ovat juonen kannalta oleellisia ja mielestäni ne on käsitelty ilman tarkoitushakuista mässäilyä. Mutta, jos sietokykysi ei ole kovin korkea, niin ehkä ei sitten kannata lukea tätä.

Bongasin Sally Diamondin Kirjojen kuisketta -blogista ja olen todella iloinen tästä löydöstä. Annelin kirjoitus (joka sisältää mielestäni tai ainakin minun makuuni aika paljon spoilereita, joten klikkaa ja lue omalla vastuulla) herätti kiinnostukseni niin voimakkaasti, että ostin lopulta kirjan omaksi kun se sattui tulemaan eteen charityssä. Olin ajatellut kirjaa matkakirjaksi, mutta tulikin tunne että haluan lukea sen heti. 

Nyt kun silmäni ovat aunneet Liz Nugentille, näen hänen kirjojaan joka paikassa. Eräässä charity shopissa Carlislessa bongasin Nugentin varhaisemman romaanin Unraveling Oliver ja piti korjata se talteen, vaikka sen saisi kirjastostakin. Se ei tosin sovellu matkakirjaksi, koska on liian lyhyt. Matkakirjan pitää olla pitkä, koska matkan tekeminen on työläs ja kestää ja olisi kaameaa, jos kirja loppuisi kesken. Sellaisesta tulisi turvaton olo.

Juhannuslauantain siedätyshoidot

Pidän pitkäkestoisesta raskaasta liikunnasta, jollaista patikointi on. Toki riippuu, missä patikoi mutta sijaintini takia minun on mahdollista patikoida vuorilla ja siten maksimoida raskaus ja rasitus.

Eilisen teemana oli valloittaa (miehen kanssa) yksi uusi Wainwright nimeltä Whiteside. Sinne matkattiin aamun ekalla dösällä (kesti tunnin). Reittinä oli nousta Whin Benin kautta Whitesidelle ja sieltä jatkaa harjannetta pitkin Hopegill Headille (jossa olen käynyt ennenkin, mutta toista reittiä), josta laskeutuminen alas Force Crag -louhokselle ja Braithwaite-nimiseen kylään (joka on viiden kilsan päässä Keswickistä eli kotoota).

Nousu Whin Beniä Whitesidelle on silkkaa jalkatyötä, sillä suvantohetkiä ei juuri ole. Olen sen verran kokenut hilluja, ettei ollut minulle ongelma. 

 

Nousussa on kolme kohtaa, joissa täytyy niin sanotusti ottaa kädet pois taskusta, toisin sanoen kiipeillä käsiä apuna käyttäen. Englanninkielinen termi on scrambling, joka on suosittua täällä Järvillä ja on minunkin lempipuuhaa. Tosin mieluummin ylöspäin. Alaspäin "skrämplääminen" on yleensä haastavampaa.

 

Kaikki Whin Benin kiipeilykohdat ovat helppoja eikä korkeanpaikankammoni aktivoitunut, koska ovat "pesämäisiä" nousuja.

 

Rakastuin tähän reittiin niin paljon, että aion heittää sen toistekin. Tosin ehdottomasti sään pitää olla kohdillaan, koska ylhäällä harjannekävely Hopegill Headille oli melko kaamea. Palaan siihen tuonnempana.

Niin upeat maisemat, että itketti.

 

Alla oleva kuva on otettu Whitesidelta ja nuoli osoittaa Hopegill Headia, jonne siis jatkoimme. Aivan yhtäkkiä pilviä alkoi kertyä ja tuuli oli kaamea. Olisikin ollut pelkkää tuulta, mutta voimakkaat ja arvaamattomat tuulenpuiskat olivat kaataa kumoon. Lisäksi alkoi sataa.

Olen aina hyvin varustautunut, joten vaikka asteita oli luvattu 25, minulla oli mukana pusakka. Tuuli ei ollut erityisen kylmä, mutta pisarat olivat. Pelkästään pusakan saaminen päälle siinä tuulessa oli melkoista akrobatiaa: piti kyykkiä ja pukea, koska puuskat olivat niin kovia että siinä meinasi pusakan lisäksi lähteä itse lentoon.

 

Reitillä (josta ei ole enempää kuvia yllä olevan jälkeen säätilan takia) oli muutama karsea kohta, jolloin korkeanpaikankammoni aktivoitui ja mietin, miten tästä selviän. Ylhäällä on aika omillaan, koska ei sieltä kukaan tule hakemaan. On pakko pitää pää kasassa ja luottaa itseensä.

Viimeinen nousu Hopegill Headille oli ällöttävän avoin (mikä on siis minulle vaikeaa): piti nousta jyrkkä rinne irtokiveä pitkin, kun alla on suora pudotus. Oli vain pakko pitää pää kylmänä ja puskea itsensä ylös. Kohta ei ole teknisesti vaativa, joten jollekulle jolla ei ole korkeanpaikankammoa siinä ei ole mitään ongelmaa. Ei ehkä olisi minullekaan nyt näin siedättyneenä, ellei puuskat olisi vaikuttaneet tasapainoon. Kävi niin kuin paniikissa käy eli ryntäsin nousun puolijuoksua, että pääsen siitä eroon.

Kyllä oli voittajaolo, kun pääsin huipulle. Loppumatka oli minulle ennestään tuttua maastoa, joten paniikki helpotti heti. Itseluottamus kasvoi taas pari piirua: I am able to control my mind. Koska korkeanpaikankammosta tuskin koskaan pääsen eikä se edes ole tavoite: tavoite on kontrolloida mieltä. Siitähän tässä siedätyksessä lopulta on kyse.

Mukavaa loppujuhannusta kaikille! 

"Laowai" Shanghaissa

Valtaosassa lukemistani kirjoista, joissa käsitellään vähemmistöjä ja rasismia, asutaan jossakin länsimaassa. Sitä miten (massasta) poikkeava ulkonäkö ja tausta vaikuttavat sopeutumiseen ja ihmisten kohtaamiseen.

Aube Rey Lescuren romaanissa River East, River West asetelma on sama mutta sijaintina pääasiassa Shanghai.

Aube Rey Lescure: River East, River West
Duckworth, 2024
s. 342
Kirjaa ei ainakaan toistaiseksi ole suomennettu

 

On vuosi 2007. 14-vuotias Alva asuu äitinsä Sloanin ja tämän uuden aviomiehen Lu Fangin kanssa Shanghaissa yrittäen elää tavallista arkea koulunkäynteineen sun muine teinijuttuineen. Perheenlisäys isäpuolen muodossa ei innosta Alvaa.

Romaani alkaa Sloanin ja Lu Fangin häistä ja Alvan asenne tulee selväksi heti ensimmäisessä virkkeessä.

A man called Lu Fang stole Alva’s mother in Grand Ballroom B of Shanghai’s Imperial Hotel.

Sloan on valkoinen yhdysvaltalainen, joka on saapunut Kiinaan jo hyvin nuorena ja jäänyt sille tielle. Tarinan edetessä Sloanin motiivit asua Kiinassa tulevat ilmi.

Äidin ja tyttären suhde on vaikea eikä vähiten Sloanin ryypiskelyn takia. Alva haluaisi tietää isästään, mutta Sloanin mukaan mies oli lähinnä spermanluovuttaja eikä koskaan Alvan elämässä mukana. Random pano siis.

Yhdysvaltalainen äiti ja kiinalainen isä tekevät Alvasta laowain: muukalaisen, ulkopuolisen. Laowailla sanana ei sinänsä ole rasistista merkitystä, mutta sen käytöstä riippuen, sillä voi sellainen vivahde olla.

Alva käy paikallista shanghailaista koulua ja kaikki tietävät hänen olevan laowai ja asia tuodaan esille aina sopivan paikan tullen ja Alvasta tehdään oletuksia sen perusteella. Sellaisia oletuksia, joita ei “oikeista” kiinalaisista tehdä.

Mietin, mikä tekee ihmisestä jonkin tietyn maalaisen, "oikean"? Olemmehan pääasiassa kulttuuriemme tuotteita. Jos olisin syntynyt ja varttunut (samoista vanhemmista) jossakin muualla kuin Suomessa, tuskin olisin kovin suomalainen (ellei minua olisi kasvatettu eristyksessä ja pakkosyötetty suomalaisuutta/kulttuuria jollain oudolla tavalla, jollaista en nyt edes keksi). En, vaikka erottuisin ulkonäöllisesti valtaväestöstä. Ulkonäkö viittaa perimään, ei välttämättä muuhun.

Alva ei ole koskaan käynyt Yhdysvalloissa (kovasti sinne kyllä hinkuu) ja puhuu (englannin lisäksi) sujuvaa kiinaa (mandariinia), mutta silti häntä ei nähdä kiinalaisena.

Alvan ainoa yhdysvaltalainen kulttuuriperintö (passin lisäksi) tulee Sloanilta, mutta todellista (yhdysvaltalaista) kulttuuria hän ei ole koskaan nähnyt (en pidä elokuvia todellisena kulttuurina, vaikka kulttuurin osasia ovatkin) saati kokenut. Silti, oikeana kiinalaisena ei Alvaa voi pitää, koska molemmat vanhemmat eivät ole kiinalaisia. Piste.

Romaanissa on kaksi aikatasoa ja näkökulmaa: Alva nykyajassa joka käsittää vuodet 2007 ja 2008, Lu Fang Menneessä alkaen vuodesta 1985.

Alvan kasvukipuilut ja kapinointi tulevat esille ja siinä ohessa myös suhde Sloaniin kääriytyy auki. Alva on suorastaan pakkomielteinen Yhdysvaltoihin liittyen, mutta toisaalta niin on moni kiinalainen ikätoverikin ainakin jollakin tasolla.

Lu Fangin osuudet avaavat niinikään myös Sloanin tarinaa. Sloan tuntuu olevan kaiken keskipiste, vaikka hänellä ei romaanissa omaa ääntä olekaan. Mainio ratkaisu.

Mielestäni Sloan ei tarvitse omaa ääntä, koska kenties hänellä ei ole mitään varsinaista sanottavaa. Kaipa hän parhaansa yrittää, vaan oma traaginen napansa tuntuu hänellä olevan kaiken keskipisteenä.

Pidin kovasti tästä kirjasta, jossa kukin keskeinen henkilöhahmo on moniuloitteinen ja kaikkea muuta kuin mustavalkoinen. Ei ole ääripaskoja tai -hyveellisiä henkilöitä: on erilaisia ihmisiä, jotka toimivat johdonmukaisesti persoonallisuuksiensa ja intressiensä ohjaamina.

Kirjailijan sivut: Aube Rey Lescure

 *

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 18. Kirjailijan nimessä on enemmän kuin kaksi osaa. En tiedä, mitä tällä varsinaisesti haetaan (ehkä nimeä, jossa on yhdysviiva), mutta kaksi etunimeä ja sukunimi ilman mitään viivoja muodostavat mielestäni enemmän kuin kaksi osaa.