Hae tästä blogista

perjantai 12. joulukuuta 2014

Nostalginen Lähiöoksennus

Anu Juvonen: Lähiöoksennus
Minerva, 2013
S. 225

Harakkapoika laukaisi minussa nostalgisen matkustelun kaipuun ja siksi luin Lähiöoksennuksen heti Harakan perään. Harakkapojan tapahtumat sijoittuvat pääasiassa Imatralle, joka ei ole minulle ominta aluetta. Olen Imatralla käynyt, mutta en koskaan asunut.

Lähiöoksennuksessa sen sijaan liikutaan Helsingissä ja kirjassa kyseessä oleva lähiö on Kannelmäki. Kantsu on erittäin tuttu paikka minullekin, vaikken ole siellä koskaan asunut.

(Olen Itä-Pasilan kasvatti; myöhemmin Espoon, ja sitten taas takaisin Helsinkiin. Toisin kuin kirjan Katja, minä en halunnut pois lähiöstä paitsi vasta sieltä Espoon lähiöstä, joka muistutti periaatteessa enempi Kantsua kuin Itä-Pasila.)

Kannelmäessä 30.5.2008.
Juvonen on minua vain vuoden vanhempi, joten minun on helppo samastua hänen kuvaamaansa aikaan ja "trendeihin". Lähiöoksennus onkin melkoinen nostalgiatrippi omaan nuoruuteeni, sillä sitä (nuoruutta) tulee väkisinkin mietittyä ja verrattua Lähiöoksennukseen.

Kirjan kertojan, Katjan, kanssa minulla ei periaatteessa paljon yhteistä ole muuta kuin se, ettemme kumpikaan ole (olleet) kovin suosittuja (perus)koulussa. Tai siis ollenkaan suosittuja. Minun elämäni käännöspiste tapahtui tosin vasta muuttaessamme pois Pasilasta, mikä oli minulle ihan kamala shokki. Sen kanssa oli vain pakko elää ja kyllähän nuori sopeutuu. Mutta jäin aina ja ikuisesti kaipaamaan vanhoja ystäviäni ja elämää, jotka auttamatta liukuivat pois käsistäni.

Tähän väliin siunaantui muuten kilometrin pituinen avautuminen, jonka sensuroin pois. Mainitsen asiasta, koska tämä kirja tosiaan tuli lähelle, ja toi mieleeni valtavan läjän muistoja - paljon myös sellaisia, joita en välittäisi muistella, mutta jotka minun oli pakko kirjoittaa koska en muuten nähtävästi pääse eteenpäin tämän mietteen kanssa.

Katja hengailee ystäviensä Mirrin ja Sannan kanssa. Päät täyttyvät teineille tuohon aikaan ominaisista ajatuksista; jutellaan pojista, halutaan rakastua, tarvitaan rahaa ja mietitään, miten sitä saisi. Ja kyllä, ryypätään ulkona pussikaljaa. Kaljat on saatu kärkkymällä kaupan ulkopuolella ja etsimällä hakijoita. Minäkin olen tehnyt tuota samaa viikonloppuisin. Myös vanhempien viinapulloista on verotettu juomaa ja lisätty vettä tilalle, ettei hävikkiä huomaa.

Itse asiassa kirjassa mainitaan liuta kaikenlaista kuvaavaa, joka lienee melko monelle ikäiselleni tuttua; palautettiin Maxiin ostoskärryjä saadaksemme rahaa, Pankit pitivät lastenjuhlia (Jeans-tili ja Hakki Hamsteri mainittu!), Lepakkoon piti päästä jne.

Ja ai niin, itsensäpaljastajatkin tuntuivat olevan "muodissa" eli niihin törmäämistä ei oikein voinut välttää. Olin ehkä noin ensimmäisellä luokalla, kun ystäväni kanssa tumputtajaan törmäsin Alppipuiston kallioilla. Mies veti siellä käteensä ja tarjosi meille kahtakymppiä, jos teemme tempun hänen puolestaan. Teimme työtä käskettyä ja saimme rahamme. Minua yökötti, en tuolloin tajunnut mistä on kyse. Minulle on jäänyt mieleeni, että pitää niin kauan tehdä "näin", kunnes tulee valkoista vaahtoa.

Tätä kirjaa voisi pitää Katjan kasvutarinana lapsesta teiniyteen. Mielestäni se on myös melko pätevä kuvaus aikakaudesta. Voi tuota tietyllä tapaa yksinkertaista 80- ja 90-lukua! Ei puhelimia, ei tietokoneita. Tai no lankapuhelin, jolla saattoi soittaa nollaviisysiin. Olen sinne itsekin soittanut.

Vaikka Katjan elämän raamit noin muuten ovat erilaiset kuin omani, ympäristö ja tietyt ajatukset yhdistävät ja tekevät lukemisesta nostalgisen. Olisi oikeastaan mielenkiintoista kuulla, miten kirjan kokee sellainen, joka tuota aikaa ei ole elänyt.

Huomaan, että lätisen kirjan sijasta enimmäkseen itsestäni. En voi sille mitään - tämä kirja astui sisälleni. Eikä se mene pois. Kirja on oikeastaan melko surullinen. Jopa ahdistava. Ei ehkä muille (vaikka ikäviä asioita kyllä tapahtuu tässä kirjssa), mutta minulle. Mutta minä kenties väritän kirjan omien muistojeni myötä mustaksi ja peittelen sen surunauhalla.

Suuret kiitokset kirjasta Mari A:lle, lue Marin bloggaus Lähiöoksennuksesta! Lisään mahdollisesti linkit (jos jaksan) muihinkin Lähiöoksennus-postauksiin, mutta sitä ennen haluan lukea Mari A:n postauksen hitaasti ja ajatuksella.

~~~

Pakko vielä heittää eräs lapsuuden urbaanilegenda kauniiksi lopuksi.Tämä patsas sijaitsee edelleen Itä-Pasilassa. Käyn sitä aina Suomeen tullessani pällistelemässä. En tiedä, miksi. Minulla on joku pakkomielle. Tämän kuvan otin viime kesänä.


Nainen, jolla on kädessäään (näkymätön) veitsi. Veitsi putoaa aina, kun on hornanportinvartijataivas. Jos silloin sattuu kiipeilemään patsaalla, saa veitsestä! Kammoan tuota patsasta vieläkin, vaikka Itä-Pasilalla on aina sydämessäni erityinen paikka. Myös Hornanportinvartija-taivas herättää minussa edelleen outoa levottomuutta.

6 kommenttia:

  1. Hassu patsas, onko sillä sinun mielikuvituksessa näkymätön veitsi? Käsi on vain siten, että en osaa kuvitella siihen veistä.
    Lähiöoksennus oli just sellainen oksennus. Olen saanut elää sellaisen turvallisen tuppukylälapsuuden ja nuoruuden, josta oli kamala kaipuu pois. Me hullut liftattiin ja kerran olin todella pahassa kyydissä. Voi tuota nuoruutta...
    Ikävä juttu tuo minkä itse koit lapsena.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei varmaan enää ole veistä, mutta silloin lapsena oli. Lapsena tuo patsas näyttäytyi muutenkin valtavan suurena ja kiipeilimme siinä. Mutta juu, kyllä minä pystyn tuohon kuvittelemaan veitsen, joka on juuri lipsahtanut naisen kädestä. Minulla oli lapsena(kin) vilkas mielikuvitus ja mielikuvitusystäviä. Enää ei ole niitä ystäviä, mutta mielikuvitusta on yhä. Ja pystyn yhä tuntemaan tunteita, joita silloin joskus oli. Tuo patsas edustaa minulle asioita, joista en aio puhua täällä. Siksi se varmaan vetää minua puoleensa, vaikka samalla se etoo.

      Minäkin olen harrastanut liftausta teininä. Milloin liftattiin Turkuun, milloin Tampereelle. Orivedelle asti on päädytty kerran ja siellä sain turpaankin. :D

      Tuo vemputtaja-kokemus ei minua mitenkään traumatisoinut. Se oli vain iljettävä tapaus, mutta en muista että se olisi ollut ollenkaan pelottava.

      Poista
  2. Telepatiaa: olen silmäillyt Lähiölaattaa jo pitkään omassa kirjahyllyssäni. Vaikken pääkaupunkiseudulta olekaan kotoisin, luulen kirjan kolahtavan. Muutenkin, näin keski-ikäisyyden kynnyksellä sitä pyörii omat teinitörttöilyt mielessä :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lue se, mutta varaudu että voi tulla melko nostalginen olo! Tietyt aikaan liittyvät jututhan ovat kaiketi tuttuja ympäri Suomen eli ei ole väliä, missä päin asuu. Tätä kirjaa lukiessa tosiaan kulki rinnalla se oma teiniaika. :D

      Ollaanko me muka jo keski-iän kynnyksellä. Ei kyllä millään uskoisi (ainakaan viime kesän perusteella, hoho) <3

      Poista
  3. Kirjat, joihin pystyy samaistumaan näin ja saamaan nostalgiatrippejä, ovat todella kiehtovia.
    Vanhin poika on syntynyt samana vuonna kuin sinä Elegia (päättelin googlaamalla Juvosen tiedot), keski-iän kynnyksellä, kyllä. :D
    Luulin, ettei silloin (enää) liftattu. Se oli ilmeisesti harvempien harrastus. Minun nuoruudessani 70-luvulla "kaikki" liftasivat, koska opintolaina ei muutoin olis riitänyt mihinkään. Liftasin aina opiskelupaikkakunnalta kotiini ja jopa USA:sta palatessa isojen matkalaukkujen kanssa osan matkaa Helsingistä Poriin.

    Lapsuuden mielikuvituksen voima on mahtava. Kun kuvasit tunteitasi tuota patsasta kohtaan, minulle muistui mieleen, mitä ajattelin suosta, johon ryntäsin lapsena rauhoittumaan...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin ovat, sellaisia kirjoja ei toistaiseksi paljon ole (osunut eteeni), mutta ne muutamat ovatkin sitten kultakimpaleita. Hyvin ratkaisit pähkinän eli ikäni. Tiedostan kyllä oman ikäni (ja muidenkin), mutta sen merkitys pienenee vuosi vuodelta. Ihminen muuttuu iättömäksi jossain iässä - minulla ei ole edes lapsia muistuttamassa siitä ;)

      Liftaaminen oli nimenomaan harrastus/seikkailu, jota ei pk-seudulla pahemmin harjoitettu. Minähän liftasin kaverini kanssa pääasiassa huvikseen - siis ihan vain siksi, että se oli jännää. Harvassa ovat ne kerrat, kun oikeasti piti päästä jonnekin. Tampereelle liftattiin kerran, koska oli tarkotus mennä katsomaan rockin SM-kisoja. Pääsimmekin sinne vain todetaksemme, että keikka oli loppuunmyyty. :D Noh, jäi sitten rahaa jota ei todellakaan pistetty paluulippuun, vaan kaljaan. Sitten liftattiin takaisin. Mutta suurin osa liftireissuista oli tosiaan sitä, että päätimme mihin kaupunkiin liftaamme ja sitten lähdimme vain liftaamaan (kaljapussien kanssa). Omat vanhempani liftasivat nuorempina ihan "tarpeeseen" (niin kuin sinäkin) eli oli oikeasti asiaa jonnekin, mutta ei rahaa.

      Lapsuuden mielikuvituksella voisi tosiaan siirrellä vaikka vuoria. Minulla oli lapsena paljon "mielikuvitusleikkejä". Olin muun muassa taksi (ajellessani fillarilla) ja kuskasin mielikuvitusasiakkaita paikoista toiseen ja juttelin heidän kanssaan. Jotain todella vahvaa lapsuuden muistoissa ja mielikuvissa on, kun jotkin niistä jäävät elämään mieleen ikiajoiksi. Sinulla suo, minulla patsas.

      Poista

Kiitos paljon kommentistasi! Vastaan kaikkiin kommentteihin, vaikka joskus vastaaminen voi vähän kestää.