Hae tästä blogista

perjantai 22. syyskuuta 2017

Milloin muutat takaisin Suomeen?


Kirjoitan hyvin vähän ulkosuomalaisuudesta, koska minulla ei oikeastaan ole asiasta juuri mitään sanottavaa. Tiedän blogeja, joissa käsitellään runsaasti ulkosuomalaisuutta ja asumista muualla. Blogini Viiden tee syanideineen sivusi noita asioita.

Mutta kun on asunut vuosikausia muualla, näköala muuttuu, uudesta tulee vanhaa. Minulle Suomi on nykyään eksoottisempi kuin Brittilä - ja tietyssä mielessä vieraampi, vaikka en koe olevani britti eikä minusta tule ikinä brittiä.

Minä vain olen missä olen ja millainen olen. En ole myöskään "opettajamainen" luonne eli en koe tarvetta antaa vinkkejä täällä asumiseen tai matkustamiseen liittyen. Toki kysyttäessä mielelläni kerron, mutta harvemmin oma-aloitteisesti.


Nyt tekee kuitenkin mieli listata muutamia (tiettyjen suomalaisten suusta tulevia) kysymyksiä ja heittoja, jotka joskus ottavat päähän. Tyyli on kärjistetty ja sisältää kirosanoja, koska haluan tuuletella. Älä ota itseesi, sillä nämä eivät kosketa juuri sinua.


Milloin muutat takaisin Suomeen? Mitä helvettiä, kuka on sanonut että joskus muutan takaisin. Milloin itse muutat jonnekin?

Milloin tulet seuraavan kerran Suomeen?
Ööh, justhan mä olen täällä/olin siellä. Vitustako minä tiedän.

No kun sä olet siellä kaukana, niin ei suhun jaksa pitää yhteyttä, kun näkee niin harvoin ja tiedäthän sä. Okei, kiva tietää.

No mikä siellä nyt sitten on niin parempaa kuin täällä? Täh, miksi pitäisi vertailla. Kaikissa maissa on puolensa ja epäpuolensa. Kirjoitanko kulttuurisen tutkielman vai mitä sä haluat? (olen opiskellut kulttuurienvälistä viestintää: en aseta kulttuureja paremmuusjärjestykseen ja pyrin tarkastelemaan niitä muutenkin neutraalisti)


Brexitistä ei juuri kukaan uskalla minulle puhua. Ehkä kohteliaisuudesta, luullaan kenties että se on tabu (mikä on tietenkin kohteliasta, jos se on se perimmäinen syy). Minulle brexit ei ole tabu: seuraan tilannetta siinä määrin kun huvittaa. Kovin paljon ei toistaiseksi enää huvita, koska asian tiimoilta ei tapahdu mitään muuta kuin spekulaatiota ja "valtataistelua" ja muuta tamppaamista. Niin käy kuin käy ja katsotaan sitten asiaa, kun on tietoa.


Eniten kyllä satuttaa se ei tohon viitsi panostaa kun ei sitä koskaan näe. En väitä olevani itsekään maailman paras yhteydenpitäjä, mutta on niitä, jotka eivät vaivaudu enää ollenkaan olemaan yhteydessä. Eivät välttämättä edes vaivaudu vastaamaan, jos itse ottaa yhteyttä. Ihmisestä riippuen se sattuu, mutta en voi pakottaa ketään pysymään omassa elämässäni mukana. On vain luovuttava. Onneksi välimatka ei ole katkonut kaikkia suhteita.


Kaikki kuvat eiliseltä. Helpotti kun sai tuuletella. Sellainen on joskus ihan terveellistä mielelle. Mukavaa viikonloppua kaikille!

tiistai 19. syyskuuta 2017

Ihastuttava Emma Reyes

Sohin ennakkoasenteitani ja tartun kirjemuotoiseen kirjaan. Koen kirjemuotoisuuden pääsääntöisesti epäkiinnostavana, vaikka en oikeastaan tiedä miksi. Se on vain sitkeä tunne: vähän kuin päättäisi maistamatta, ettei tykkää punajuuresta.

Tiedostan, että minulla on näitä mihinkään perustumattomia (kirjoihin ja kirjallisuuteen liittyviä) ennakkoasenteita, mutta en halua jäädä rypemään niihin. Mieluummin testaan ja olen iloinen aina, kun voin romuttaa sellaisen. Viimeksi ennakkoasenteeni romuttui Muumien kohdalla.

Olisi mielenkiintoista tietää onko muilla vastaavia ennakkoasenteita (kirjoihin ja kirjallisuuteen liittyen)? Minua joskus ärsyttää itsessäni tämä piirre, koska en koe olevani mitenkään erityisen "suppea". Kuvittelen olevani monipuolinen lukija, mutta oikeastaan en taida olla. No, pitääkö olla? Ei pidä, mutta en halua että typerät ennakkoasenteeni säätelevät lukemistoani.

Sitten siihen kirjaan.



Emma Reyes: The Book of Emma Reyes
A memoir in correspondence
alkuper. Memorias por Correspondencia 2012
Weidenfeld&Nicolson 2017
espanjasta englannistanut Daniel Alarcón
S. 177
Kirjan kansi (paitsi Reyesin omakuva) on Reyesin käsialaa


Emma Reyes (1919-2003) oli kolumbialainen taidemaalari. Reyes päätyi pari vuotta vanhemman sisarensa, Helenan, kanssa luostariin heidän äitinsä hylättyä heidät. Kirjan sivuliepeessä väitetään, että äiti hylkäsi heidät luostariin, mutta kirjan mukaan äiti vain häippäsi ja jätti sisarukset niille sijoilleen. Luostariin heidät roudattiin ja huolittiin muutaman mutkan kautta.

Muutenkin kirjan sivulieve on käsittämättömän harhaanjohtava: ihan kuin sen kirjoittaja ei olisi lukenut kirjaa ollenkaan. Tai sitten on lukenut vain kääntäjän kirjoittaman esittelyn, joka on kirjan alussa, mutta mielestäni se (esittely) olisi pitänyt sijoittaa kirjan loppuun. Palaan tähän vielä myöhemmin (kappas vaan, lyttäänkin koko sivuliepeen myöhemmin).

Kirja koostuu 23 kirjeestä, jotka Reyes on osoittanut ystävälleen Germán Arciniegasille tämän ehdotuksesta. Suurin osa kirjeistä on päivätty vuosille 1969-1972. Kirjemuotoisuutta ei oikeastaan edes huomaa, sillä tarina jatkuu niin saumattomasti, ja kukin kirje on ikään kuin oma kokonaisuutensa. Ainoastaan kirjan loppupuolella voi havaita toisteisuutta, mutta Reyesillä ja Arciniegasilla oli jonkinlainen välirikko jossakin vaiheessa Arciniegasin näytettyä kirjeitä kolmannelle osapuolelle. Reyes koki sen luottamuksen pettämisenä.

Reyes oli pitkään luku- ja kirjoitustaidoton, sillä lapsuuteen ja nuoruuteen ei kouluja kuulunut. Kirjeissä Reyes kertaa elämäänsä niin varhaisesta ajasta kuin hän muistaa. Sitten päädymme sinne luostariin, jossa Reyes viettää suurimaan osan lapsuuttaan ja nuoruuttaan.

Luostarin ankeat olot tuskin tulevat yllätyksenä lukijalle. Minua kyllä jaksaa aina ärsyttää, miten kaksinaamaisia uskonnot ovat olleet (ja osa on yhä): ollaan olevinaan hyviä ja armollisia, mutta tietenkin valikoidusti ja henkilön asemasta riippuen. Luostarin lapset pistetään raatamaan eri työpisteissä niska limassa aneemisten ruoka-annostensa eteen. Mut hei, sentään "pelastimme" heidät ja otimme hoteisiimme!

Reyes karkaa luostarista ollessaan 19-vuotias. Ja siihen loppuvat kirjeet. Olisin halunnut jatkaa lukemista, tietää miten Reyes selvisi ja miten hän päätyi taidemaalariksi. Nämä asiat kyllä hieman valottuvat kirjan alussa olevasta esittelystä, jonka muuten oletin olevan kirjan esittely, mutta se onkin esittely Emma Reyesistä. Siksi sen olisi voinut laittaa kirjan loppuun, koska se olisi jatkanut edes jollain tasolla tarinaa luostarin oven sulkeuduttua Reyesin takana. Lisäksi alkuun sijoitettuna, se antaa mielestäni väärän kuvan kirjasta.

Kirjan sivulieve on todennäköisesti koostettu nimenomaan tuosta esittelystä ja se todellakin ohjaa lukijaa harhaan. Sivulieve on pullollaan "name-droppingia" (sori, en jaksa miettiä tälle suomenkielistä vastinetta), mutta yhtäkään näistä kuuluisista henkilöistä ei mainita kirjeissä - ainoastaan esittelyssä, mutta ei siinäkään sen enempää.

En ollut kuullut Emma Reyesin nimeä ennen tätä kirjaa. Kirjan bongasin kirjastomme sähköisestä kirjastokatalogista, jota minulla on joskus tapana selailla. Ei kovin usein, koska kyseinen katalogi on hävyttömän epäkäytännöllinen, eikä siinä ole edes toimivaa hakua. Silti urhoollisesti käytän kirjaston nettipalvelua, koska sinne voi tallettaa muistiin kirjoja, jotka haluaa lukea. Ne voi sieltä myös kätevästi sitten varata, jos eivät ole paikalla omassa kirjastossa.

Mutta takaisin vielä Emma Reyesiin. Pidin hänen tyylistään, joka oli kepeä ja ajoittain hieman ilkikurinen. Pidin siis kovasti tästä kirjasta eikä kirjemuotoisuus häirinnyt lainkaan: olisin tosiaan voinut jatkaa tämän kirjan lukemista vaikka toiset parisataa sivua!

Sen sijaan kirjan sivuliepeelle annan miljoona miinuspistettä harhaanjohtavuudesta. Olisin kyllä lukenut tämän kirjan ihan ilman sitä "name-droppingiakin" ja vaikka olisivat kertoneet, että kirja sisältää Reyesin elämästä vain murto-osan päättyen siihen, kun hän livistää luostarista.

Lisäksi jäi kiinnostelemaan, mitä Reyesin siskolle, Helenalle, kävi (ehkä googletan jossain vaiheessa ja selvittelen Reyesin elämää ja tapahtumia sitä kautta: kenties siskonkin kohtalo selviää). Alkuun erottamattomat siskokset vieraantuivat monista syistä johtuen luostariaikoinaan. Emma ei ilmeisesti koskaan kertonut sisarelleen, että aikoo häipyä. Toisaalta Emma ei varsinaisesti tainnut suunnitella pakoaan: se vain kypsyi hänen mielessään ja lopulta hän tarttui hetkeen.


Kirjaa tuskin on suomennettu, kun on niin tuore ja vaikea kuvitella, että suomennetaankaan. Reyes ei ollut järin tunnettu taiteilija maailmanlaajuisesti.

~~~

Osallistun tällä kirjalla Naisen tie -lukuhaasteeseen. Liitänpä muuten Naisen tiehen myös Anonyymin kirjoittaman Insestipäiväkirjan. Toivottavasti se sallitaan mukaan haasteeseen, vaikka onkin nimettömänä kirjoitettu. Eräänlainen naisen tie sekin kuitenkin.

The Book of Emma Reyes sopii myös Tuijatan Taiteilijaromaanihaasteeseen

torstai 14. syyskuuta 2017

Insestipäiväkirja - kuvallinen kokemus K18

Anonymous: The Incest Diary
Bloomsbury 2017
S. 132

Tämä on kuvallinen lukukokemus, koska minulla ei ole sanoja. The New York Timesin toimittajalla on ja suosittelen lukemaan ne, jos haluat tietää tästä kirjasta enemmän. Suosittelenko lukemaan tämän kirjan? En tiedä.






I look down at the green field from the clouds while I'm tied to this chair. 
(S. 132 kirjan viimeinen lause)

tiistai 12. syyskuuta 2017

Aikuisten satu

Odafe Atogun: Wake Me When I'm Gone
Canongate 2017
S. 199

Paikat ja niiden nimet eivät ole tärkeitä tässä kirjassa, mutta oletan että olemme Nigeriassa koska kirjailija on nigerialainen ja asuu Nigeriassa.

Ese asuu miehensä ja lapsensa kanssa kylässä, jossa perinteillä on suuri merkitys: ne (traditiot) ovat tavallaan lakeja, joita tulee noudattaa. Taikauskoiset papit määräävät lait ja kylän johtajan tehtävä on huolehtia, että niitä noudatetaan ja julistaa tarvittaessa asianmukaiset rangaistukset.

Kun Esen mies kuolee, Eselle kerrotaan että lesken pitää avioitua puolen vuoden kuluttua miehensä kuolemasta tai hän menettää lapsena huoltajuuden. Lapsen huoltajuus annetaan enolle. Huostaan annettuja lapsia kohdellaan yleisesti ottaen huonosti ja heitä piestään.

Ese ei ole kiinnostunut avioitumaan, mutta ei tietenkään halua luopua pojastansakaan. Esen suku on katkaissut välit Eseen jo aikoja sitten, koska Ese ei suostunut avioitumaan kylän johtajan kanssa. Ese on siis pulman edessä: miten toimia saadakseen pitää lapsensa joutumatta naimisiin kammottavan kylän johtajan kanssa, jolla jo ennestään on läjä vaimoja.

Tätä kirjaa voi lukea kriittisenä ja kantaa-ottavana tarinana, jossa kyseenalaistetaan vanhat - ja usein julmat erityisesti naisiin ja lapsiin kohdistuvat - perinteet, tavat ja uskomukset. Vaikka kirjan traditiot tuskin ovat todellisia, niitä voi verrata yhä joissakin paikoissa/kylissä/heimoissa olemassa oleviin brutaaleihin traditioihin, jotka ovat olemassa "koska näin on aina ollut". Perinteitä puolustetaan vetoamalla jumalien vihaan sun muihin katastrofeihin (esim. sokeutumiseen), jotka kohtaavat ihmistä, jos hän ei perinteitä noudata.

Toinen tapa lukea kirjaa on ottaa se vastaan aikuisten satuna ja sivuuttaa sen mahdollinen kriittinen sanoma. Wake Me When I'm Gone on kuin maaginen satu, jossa tapahtuu melko paljon ja nopealla tempolla. Juonivetoinen romaani valmistaa lukijaa lopun opetukseen. Sellainenhan saduissa usein on. Ja happy end.

Mielenkiintoinen kirja kokonaisuudessaan, mutta ajoittaiset coelhomaiset "elämänviisaudet" hieman häiritsivät lukukokemustani. Mikä on onnellisuuden salaisuus? Se selviää lukemalla kirjan. Itse olin oksentaa suuhuni. Sori. Mutta annan anteeksi yksinkertaistukset, koska lukukokemus oli niin erilainen ja huomaan, etten jaksa enää pillastua moisista. Joko olen tullut vanhaksi tai sitten ei vain kiinnosta enää.

Ei kiinnosta mikään, oikeastaan. Maailmani taitaa olla muuttunut taas mustaksi. Noh, sellaista se on. Herättäkää minut sitten, kun olen poissa.

~~~

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 50: Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja. Kukaan ei tätä minulle henkilökohtaisesti suositellut, mutta kirja oli nostettu erilliselle pöydälle, johon kirjastovirkailijat laittavat suosittelemiaan kirjoja.

perjantai 8. syyskuuta 2017

"Maanjäristyslintu" on ristiriitainen lukukokemus

No olipa melkoinen kirja eikä sinänsä hyvällä tavalla edes (ehkä, kai, en ole varma - ristiriitaiset fiilikset jäi eli pidin ja en). Kovin oli silti koukuttava eli helposti luki loppuun, mutta hieman halju fiilis jäi. Kirjan tunnelma (ja miljöön kokeminen visuaalisesti) on todella voimakas, mutta tarina ei mielestäni yllä samalle tasolle.

Kannen kuvat: Photonica


Susanna Jones: The Earthquake Bird
Picador 2001
S. 257


Lucy Fly on nuori britti, joka on jättänyt kotimaansa taakseen ja asettunut asumaan Tokioon. Elämä on periaatteessa ihan mallillaan: on työ kääntäjänä, koti ja muutama ystäväkin. Kielitaitoisena Lucy on sopeutunut hyvin Tokioon eikä kaipaile Brittilää.

Mutta miksi Lucy taannoin lähti ja jätti sukunsa taakseen, katkaisi välit? Ja miksi hän nyt istuu sellissä kuulusteltavana murhasta? Mielenkiintoinen - joskin melko käytetty - asetelma ja kuten ennalta arvata saattaa, löytyy Lucyn taustalta kaikenlaista traumaa, joka on ohjannyt hänen elämänsä suuntaa.

Lucy avaa sanaisen arkkunsa takautumin lukijalle kuulustelujen lomassa. Tarina on ihan mielenkiintoinen, mutta en nyt sanoisi sen olevan kovin originelli. Kirjan edetessä on kohtalaisen helppo päätellä, mihin suuntaan tapahtumat luisuvat.

Lucy puhuu itsestään ajoittain yksikön kolmannessa persoonassa. Syytä, miksi näin on, ei varsinaisesti anneta, mutta itse tulkitsen sen liittyvän Lucyn mielenterveyteen. Hän on osin irrallinen itsestään, näkee itsensä ulkopuolelta eikä aina pysty säätelemään käytöstään. Ydinminä on Lucyn vietävissä. Samoin muistot ja todellisuus sekoittuvat keskenään, mutta tarkka lukija voi haivaita, että Lucy myös valehtelee. Itse en ihan tavoittanut niitä syitä, joiden takia Lucy on valmis tunnustamaan jotain, mitä ei ole tehnyt.

Persoonan "hajanaisuus" tai miksikä tuota nyt kutsuisi on kaiketi osasyy siihen, miksi Lucy näyttäytyy lukijalle hyvin itsekeskeisenä ja kyvyttömänä hetkeksikään unohtamaan itseään: siinä on jotain pakkomielteistä. Kenties juuri tämän takia Lucy ei henkilönä vaikuta järin pidettävältä ja herättää ristiriitaisia tuntemuksia muutenkin.

Kirjan ehdottomasti parasta antia on sen tunnelma ja miljöö. Lisäksi kauhugenren suunnalle kallistuva loppu miellytti minua. Jokseenkin kornina sen sijaan näyttäytyy Lucyn runsas paneskelu opiskeluaikoinaan. Sen voi toisaalta pistää erään muistoissa esiin tulevan tapauksen piikkiin, mutta hmm. Tulee mieleeni matalat aidat ja niistä kulkeminen.

Brutaalisuusmittari: 0/3 - jännite on luotu ilman veriroiskeita ja brutaaleja kohtauksia, vaikka jotkin muistot ovatkin melko raisuja. Silti ne tuodaan esille tyylillä, joka säästää lukijaa.

The Earthquake Bird on tarina ystävyydestä ja rakkaudesta (ei huolta liiallisesta imelyydestä kuitenkaan). Ja petoksesta.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 29: Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia.

keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Elokuva: A Tale of Two Sisters

Katsoin hiljattain elokuvan, josta en voi vaieta. Harvemmin kirjoittelen elokuvista, koska en niitä juuri katso ja jos katsonkin, niin aika harvoin mikään koskettaa niin paljon, että jaksan siitä erikseen mainita.

Nyt kuitenkin osui eteeni sellainen helmi, että on pakko kerta kaikkiaan mainostaa sitä. Kyseessä ei ole mikään uutuus, vaan 2003 julkaistu eteläkorealainen elokuva nimeltä Janghwa, Hongryeon (englanniksi A Tale of Two Sisters - katsoin leffan luonnollisesti tekstityksen kera, koska en osaa koreaa).

Ohjannut Kim Jee-woon

Ei kannata säikähtää posteria, vaikka se onkin melko verinen. Elokuva ei ole ollenkaan niin brutaali kuin juliste antaa ymmärtää, vaikka verta siinä on. Jännite on luotu muilla keinoin kuin veriroiskeilla eli kyseessä ei ole mikään splatteri tai gore, vaan psykologinen kauhutrilleridraama. Varsinainen mind fuck - elokuva, joka tekee mieli katsoa uudelleen heti sen loputtua.

Kopsaan tähän IMDb:n sivulta juonikuvauksen. Sen enempää ei tästä elokuvasta ole tarve tietää ennen sen katsomista.

Two sisters who, after spending time in a mental institution, return to the home of their father and cruel stepmother. Once there, in addition to dealing with their stepmother's obsessive and unbalanced ways, an interfering ghost also affects their recovery.

A Tale of Two Sisters pitää katsoa erittäin skarppina. Mielestäni katsoin, mutta silti tipahdin kärryiltä eräässä kohdassa (veikkaan, että niin käy lähes kaikille katsojille, jotka eivät elokuvasta ennestään mitään tiedä, ja se onkin tarkoitus).

Pääsin kuitenkin takaisin kyytiin ja koko elokuvan kaari alkoi hiljaksiin valjeta, mutta koko ajan pitää olla mieli ns. palapelinrakentamismoodissa. Tiettyjä vihjeitä osaisi tulkita toisella katselukerralla eri tavalla, joten siksi elokuva ehdottomasti kestää toisenkin katselukerran. Ja se on harvinaista elokuvalle.

Tässä on kaikki kohdillaan: leikkaus ja valaistus, miljöö, näyttelijät, tunnelma. Jopa värit. Ja musiikki. Nyt ei ole kyseessä pelkkä elokuva, vaan taideteos. Tietoa elokuvasta Wikipediassa - huom. sisältää juonikuvauksen, joten en suosittele lukemaan ainakaan ennen elokuvaa.

Alla virallinen traileri, joka ei mielestäni tee oikeutta leffalle. Joku katsoja on tehnyt oman trailerin, joka kuvaa paremmin elokuvan toista puolta. A Tale of Two Sisters ei ole niin vauhdikas kuin virallinen traileri antaa ymmärtää. 



tiistai 5. syyskuuta 2017

Novelleja Koji Suzukilta I

Luin pari novellia Koji Suzukin novellikokoelmasta Death and the Flower. Tiedoksi, jos joku ei tiennyt: Suzuki on legendaarisen kauhuromaanin, Ring, kirjoittaja.
 
Olen nähnyt Ringin pohjalta tehdyn elokuvan, mutta en ole lukenut kirjaa. Se puute on kuitenkin pian korjattu, sillä tilasin eBaystä itselleni kys. opuksen, jonka pitäisi rantautua minulle tämän viikon aikana.

Mutta nyt niihin novelleihin:



Disposable Diapers and a Race Replica

Novelli kertoo miehestä, joka on jäänyt osittain koti-isäksi vaimon käydessä töissä (tässä on muuten yhtäläisyys Suzukin omaan elämään: hänelläkin on takanaan vaihe, jossa vaimo kävi töissä ja hän itse hoiti kodin ja kirjoitti siinä ohessa). Mieskertoja, joka jää nimettömäksi, opettaa iltaisin erästä poikaa, jota ei kuitenkaan tunnu opiskelu kiinnostavan.

Novellin nimi ei ole järin houkutteleva minun makuuni: kertakäyttövaipat ja kilpapyöräksi somistetut moottopyörät eivät ihan kauheasti innosta. Toisaalta noilla molemmilla on merkittävä rooli tässä novellissa, joten nimi on oikeutettu ja osuva. Tarina on melko simppeli ja lopulta sen teemana voi nähdä nimenomaan isyyden. Ja rakkauden.

Tuomio: Ihan kiva, mutta minun makuuni melko pliisu ja kevyt, vaikka olikin hyvin kiinnostavaa luettavaa. Se jokin säväys kuitenkin jäi puuttumaan.

Peukutus: teema


Irregular Breathing

Nyt ollaan teho-osastolla, jossa makaa hengityskoneessa raskaana olevan nainen. Naisen aviomies valvoo naisen tajuttomuutta. Odotellaan heräämistä, ollaan toiveikkaita mutta pelokkaita.

Tämä on ehdottomasti tunnelmanovelli ja niin taiten kuvailtu, että ihan kuin itse olisi paikalla. Kurkkisi verhoista ulos sateen raikastamia kirsikankukkia, yössä hohtavaa märkää asfalttia. Kuuntelisi hengityskonetta ja epäilisi sen ääniä. Vähän jännittää. Pidin kovasti.

Peukutus: sävy

~~~

Yleinen huomio:

Näistä novelleista saisi enemmänkin irti, mutta en viitsi ruotia niitä, koska joutuisin muuten kertomaan sellaisia yksityiskohtia, joita ei ole järkeä tietää ennen novellin lukemista. En halua pilata mahdolliselta lukijalta yllätyksellisyyttä. Etenkin Irregular Breathingin kohdalla mielikuvitukseni (en tiedä tapahtuiko se kirjailijan ohjaamana vai ihan muuten) muodosti melkoisia päätelmiä liittyen hengityskoneeseen.

Kirjan tiedot:

Koji Suzuki: Death and the Flower - Six Stories
Alkuper. Sei to Shi no Gensou 1995
Vertical 2014
Englannistanut Maya Robinson ja Camellia Nieh
S. 220


Novellihaasteessa edistymistäni voi seurata täällä.

perjantai 1. syyskuuta 2017

Saudiarabialaiset syntisäkit

Manal al-Sharif: Daring to Drive
Simon & Schuster 2017
S. 290



Saudi-Arabian syntisäkit

Nainen on oletusarvoisesti syntinen. Sen voikin pukea säkkiin, niin se näyttää siltä, mitä on: syntisäkiltä. Nainen on seireeni ja lutka, joka on paketoitava mustaan telttaan, ettei se pääse viekottelemaan viattomia Miehiä vartalonsa kaarilla saati seksiä tihkuvilla silmillään. Nainen on vallaton ja oitis rientämässä synnin poluille, jos sen päästää vapaaksi: siksi se on pakko pitää valvonnanalaisena. Ensin isä valvoo, sitten aviomies. Eikä vain valvo, vaan päättää. Naisella ei ole omaa tahtoa eikä päätäntävaltaa. Tällä ei ole periaatteessa mitään tekemistä Islamin kanssa. Kyseessä on salafismi.

Yllä oleva kirjoitus on kärjistetty. Tai ei oikeastaan kärjistetty, vaan kirjoitin sen siten kuin tulkitsin al-Sharifin kirjaa (hän ei ole noin suorasanainen, vaan asiallinen ja viimeiseen asti pohdiskeleva), sillä kun riisuu korulauseet niin alaston asenne jää jäljelle. Sama asia suoraan kirjoitettuna. Tuskin tulee yllärinä monelle.

Kirja alkaa Manal al-Sharifin pidätyksestä vuonna 2011, syy driving while female. Miten tähän on päädytty, miksi konservatiivisesta al-Sharifista tulee naisten oikeuksia ajava aktivisti? Se on pitkä tie ja sisältää järjestelmällistä aivopesua alkaen tytöille suunnatusta koulusta. Al-Sharif jättää itsensä vankilaan virumaan (palaamme sinne taas kirjan lopussa) ja palaa ajassa taaksepäin kerraten elämäänsä ja varttumistaan lapsesta teiniksi, sitten aikuiseksi.


On helppo ymmärtää al-Sharifin konservatiivisuus: onhan aivopesu aloitettu jo lapsena ja lapset ovat otollista maastoa tällaiselle. Saadaan ihan puhdas paperi, johon sutata mitä tahansa. Töhryt alkavat haalistua, kun ikkuna muualle maailmaan avautuu. Me länsimaissa sanomme, että tieto lisää tuskaa. Saudi-Arabiassa voisi sanoa, että tieto lisäisi vapautta, jos sitä suotaisiin naisille. Ei suoda, kaikki on haram. Eikä tieto toisaalta itsessään tuo vapautta: tarvitaan asennemuutosta.

Nyt täytyy muistaa, etteivät kaikki miehet kannata naisten alistamista. On suuri joukko miehiä, jotka eivät. Lisäksi naisten alistaminen ja heidän liikkumisen hankaloittaminen häiritsee miehiäkin. On vaikea nähdä, kenen etua lopulta palvelee sellainen, että naiset pyritään eristämään kokonaan yhteiskunnasta ja pysymään neljän seinän sisällä. Ymmärrän jos kyseessä olisi esimerkiksi täit tai rotat, joita ei sinänsä tarvita. Mutta nainen: kun ei sitä oikein voi hävittääkään kokonaan. Vallastahan tässä tietenkin on kyse.

Minulle kenties ainut ylläri tässä kirjassa oli valtava naisviha. En kuvitellutkaan, että nainen Saudeissa nauttii olemassaolon sietämättömästä keveydestä buduaarissaan makoillen, mutta en ollut ihan käsittänyt, miten alhainen jäte hän on. Olin ajatellut, että nainen on enemmänkin sellainen reppana hupakko (ja tietenkin salaseksikäs ja kiero, jota tulee kontrolloida), joka ei kykene itsenäiseen ajatteluun. Taustalla jyllää kuitenkin sellainen naisviha, että ihan yllätti.

Väkivallasta saa epätasapuolisesti kaikki osansa. On tavallista, että mies pieksää vaimoaan ja lapsiaan (myös poikalapsia, ei siis vain tyttöjä). Onpahan lapsia (ja toki myös vaimoja) kuollutkin miehen käsittelyssä. Miehen aikuistuessa hän vapautuu selkäsaunoilta, mutta nainen ei: pieksijä vain vaihtuu.

Mitä tulee muuten autolla ajamiseen Saudi-Arabiassa: sitä ei ole kielletty "traffic codessa". Kyseessä on lähinnä perinne tai tapa, jonka mukaan naisen ei tulisi ajaa autolla.

Daring to Drive on runsaasti yksityiskohtia ja esimerkkejä sisältävä muistelmateos, joka juuri runsautensa takia avaa todella hyvin paikallista kulttuuria ja käytäntöä ja sen pulmallisuuksia sekä naisille että myös miehille. Al-Sharifin tyyli ei ole tuomitseva, vaan pohtiva. Hän säilyttää uskonsa ja pysyy muslimina, sillä ei ole uskonnon vika, että sitä tulkitaan miten sattuu ja käytetään keppihevosena muissa asioissa.

Kirjan lopussa itketti. Turhautti kovasti niin moni asia. Lisäksi itketti al-Sharifin äiti (ja vähän isäkin), josta en oikeastaan pitänyt kirjan alussa. Minua itketti al-Sharifin ja äitinsä suhde. En aio avata sitä tässä, mutta jos luet tämän kirjan, olen melko varma että ymmärrät, mitä tarkoitan. Sitten lopussa.

Jos saisin suositella tätä kirjaa jollekin, suosittelisin sellaisille ihmisille, jotka niputtavat jonkin tietyn ihmisryhmän tai kulttuurin ihmiset samaksi. Sellaisia yleistäjiä on yllättävän paljon: ei olisi heille pahitteeksi ymmärtää, että ihmiset kaikkialla - eivät esim. vain Suomessa - ovat inhimillisiä yksilöitä, eivät mitään massa-aivoja.

Kirjan kieli on tavanomaista: sen tehtävä tässä kirjassa on välittää tietoa ja sanomaa, ei luoda taiteellisia merkityksiä. Ajattelen, että kirjallisuudella on useita tehtäviä ja kieli on hyvä valita tavoitteen - mikä se nyt kullekin kirjan kirjoittajalle ja kirjalle milloinkin on - mukaan.

Manal Al-Sharifin TED-talk, tässä suora linkki videoon jos haluat katsoa sen isompana.




Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 39. Ikääntymisestä kertova kirja - onhan tämä eräänlainen kasvutarinakin.

tiistai 29. elokuuta 2017

Tove Jansson: Muumipapan urotyöt

Muumit lienevät lähes kaikille tuttuja jos ei muuten niin lapsuudesta. En muista lukeneeni muumikirjoja, mutta sen sijaan muutama mustavalkoinen sarjakuva on jäänyt mieleeni televisiossa pyörineiden muumipiirrettyjen lisäksi.

En varsinaisesti koskaan ollut erityinen muumifani, joten myönnän tarttuneeni Muumipapan urotöihin hieman ennakkoluuloisena.

Muumipapan urotöissä Muumipappa alkaa kirjoittaa nuoruusmuistelmiaan. Muistelmat hän lukee ääneen kuulijajoukolle, joka koostuu Muumipeikosta, Nuuskamuikkusesta ja Nipsusta.

Kirjassa selviää, että Muumipappa on löytölapsi, joka oli dumpattu Hemulin perustaman löytölasten kodin portaille. Muumipappa kuitenkin karkaa ja tapaa Fredriksonin, joka on rakentanut laivan. Suuret seikkailut odottavat, kunhan laiva ensin saadaan vesille ja saadaanhan se ja voi millä tavalla! Tässä vaiheessa tarinaan astuvat mukaan myös Hosuli ja Juksu, jotka lähtevät mukaan matkalle.

Ahkerat kuuntelijat kommentoivat tauoilla Muumipapan tarinaa ja esittävät lisäkysymyksiä omien intressiensä mukaan. Nipsua kiinnostaa erityisesti Hosulin osuus tarinassa kun taas Nuuskamuikkunen haluaisi Juksusta kerrottavan enemmän. Muumipappaa turhauttaa, koska hänhän on itse muistelmiensa päähenkilö. Näistä seuraa hauskoja dialogeja, joille hihittelin ääneen.

- Se kummitus on hyvä, sanoi Muumipeikko, joka oli vetänyt peiton korviinsa saakka. - Se pitää ottaa mukaan. Mutta kaikki ne surulliset tunteet ovat minusta vähän tarpeettomia. Niitä on niin pitkästi.
- Pitkästi? puuskahti isä loukkaantuneena. - Miten niin pitkästi? Muistelmissa kuuluu olla surullisia tunteita. Minä koin kriisin.
- Minkä? kysyi Nipsu.
- Minulla oli kamalaa, selitti Muumipappa vihaisena. - Ihan hirveää. Olin niin onneton että tuskin huomasinkaan, että olin rakentanut talon!
- Oliko siinä Juksun omenapuussa omenoita? kysyi Nuuskamuikkunen.
- Ei, isä tokaisi. Hän nousi ja sulki vahakantisen vihkon.

Oletko miettinyt miksi muumitalo on sen muotoinen kuin on? Minä en, mutta kirja antoi siihen vastauksen, ja nyt katson muumitaloa eri silmin. Minua ihastutti myös laivan nimeäminen: se kun Merenkuiskeesta tulikin Merenhuiske.

Kirja on jaettu kahdeksaan lukuun, jonka kunkin alussa on pieni tiivistelmä siitä, mitä luvussa tapahtuu. Mielikuvitukselliset tapahtumat toteutuivat yllättävilläkin tavoilla, osa ennalta-arvattavasti mikä ei tosin lukunautintoani häirinnyt. Kyllä, voin puhua nautinnosta. En olisi missään nimessä uskonut, että viehätyn näin kovasti muumikirjasta! Siis minä, joka olen pitänyt itseäni melko antimuumina.

Tove Janssonin herkullinen mielikuvitus ja ajoittain ilkikurinen huumori kuitenkin vetoavat minuun ja lämmittävät mieltäni. Kirjan lukeminen on kuin aaltojen hyväily iholla: se kutittaa ja silittää samaan aikaan. En ihmettele ollenkaan, että Muumit ovat niin suosittuja sekä pienten että vanhempienkin keskuudessa.



Tämä krjoitus liittyy Ylen Kirjojen Suomi -hankkeeseen, jossa esitellään yksi kotimainen kaunokirjallinen teos jokaiselta itsenäisyyden vuodelta. Muumipapan urotyöt (alkuteos Muminpappans bravader) edustaa vuotta 1950. Kirjan ensimmäinen suomenkielinen painos ilmestyi 1963. Tove Jansson on itse kuvittanut kirjan.

"Vapaus, erilaisuuden ymmärtäminen ja rakkaus ovat tärkeitä teemoja Tove Janssonin Muumipapan urotyöt -romaanissa" kerrotaan Ylen sivulla, jossa perustellaan kirjan valintaa vuoden 1950 kirjaksi. Jos minulta kysytään, valinta on oikein onnistunut. Sitä paitsi Kirja romutti ennakkoluuloni ja mikäpäs sen hienompaa, kun omat ennakkoluulot romuttuvat. Tuskin nimittäin olisin Muumipapan urotöitä lukenut ilman tätä hanketta.

keskiviikko 23. elokuuta 2017

Vankilapappi draaman syövereissä

Ennen kotiinpaluuta ehdin heittää pikaisen kirpparikierroksen Suomessa. Saalis oli melko aneeminen eli ainoastaan yksi kirja (en viitsi enää roudata "turhaan" kirjoja eli kirjan pitää aidosti kiinnostaa minua, että viitsin sen ostaa). Tämä yksi kirja on kuitenkin sellainen, joka on muhinut alitajunnassani jo lähes kymmenen vuotta.


Kyseessä on Helena von Zweigbergkin kirja Rakkaus viiltää syvältä (Karisto 2003, alkuper. Kärleken skär djupa sår / suom. Sirkka-Liisa Sjöblom). Von Zweigbergkin nimi on jäänyt mieleeni  vuodelta 2008, kun luin hänen esikoiskirjansa Kun Jumala sulki silmänsä. Melko vahva oli siis lukuelämys ollut, kun kirjailijan nimi syöpyi mieleeni: muistijälki aktivoitui heti hänen nimensä bongatessani.

Rakkaus viiltää syvältä -kirjassa seikkailee esikoisesta tuttu vankilapappi Ingrid Carlberg, jonka persoonaa ruodin taannoisessa bloggauksessani. Ingrid on samaan aikaan sekä ärsyttävä että kuitenkin pidettävä. Hän yrittää olla hyvä ja armollinen, mutta se on vaikeaa hänelle. Väittäisin jopa, että erityisen vaikeaa enkä koe, että Ingrid on järin taitava tulkitsemaan ihmisiä. Jotkut ovat, jotkut vain eivät ja Ingrid vain ei.

Toisaalta Ingridin epäluuloisuutta ja tietynlaista (henkisen) vallan tarvetta voi jossain määrin selittää hänen lapsuudentraumoillaan: Ingridiä on kiusattu ja halveksittu monin tavoin koulussa ja kyllähän sellainen jättää jäljet itsetuntoon. Ingrid ymmärtää omien ajatustensa ongelmallisuudet ja ristiriitaisuudet ja pyytää apua Herralta. Ingridin sisäistä kamppailua onkin kiinnostava seurata, sitä paitsi hän on henkilönä mielenkiintoinen ja virkistävän erilainen.

Kirjan nimi - Rakkaus viiltää syvältä - saisi minut normaaliloissa juoksemaan karkuun.  Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään romanttinen rakkauskertomus vaan rikosromaani. Ja oikeastaan myös dekkari. Naisvankilaan on vastikään teljetty kaunis Tanja, joka on tuomittu heroiinin salakuljetuksesta. Tanja kiistää syyllisyytensä väittäen, että joku on pannut huumeet hänen laukkuunsa. Hän anelee Ingridiä ottamaan yhteyttä poikaystäväänsä, joka on katkaissut välit häneen (Tanjaan) tapauksen takia.

Ingrid veivaa, mitä tehdä: mikä on sallittua ja mikä ei ja siinä sivussa hän pui omia tunteitaan ja suhdettaan Jumalaan (ja muihin ihmisiin). Hän päättää kuitenkin auttaa Tanjaa ja tulee lopulta vedetyksi mukaan melkoiseen draamaan, josta ei osaa astua ulos.

Ingridin yksityiselämäkin saa dramaattisia piirteitä, mutta myös hyvää ja kaunista tapahtuu. Pitkäaikainen ystävyys Andersin kanssa kehittyy hiljalleen suhteeksi, joka kasvattaa sekä Ingridiä että Andersia. Molemmat ovat hämmentyneitä orastavan rakkauden edessä.

Tämä kirja sisältää paljon ihmissuhteita ja niihin liittyvää (minusta mielenkiintoista) pohdintaa ja sillä on keskeinen merkitys juonessa. Nyt ei siis ole kyseessä mikään äksönpainotteinen spurtti, jossa henkeäsalpaavat tapahtumat vyöryvät sivu toisensa jälkeen päälle. Ihan hyvä, koska minä en ole kovin vauhdikkaiden käänteiden ystävä. Pidän maltillisesta menosta, jossa joutaa ajatellakin. Lisäksi kirjassa on useampikin mielenkiintoinen persoona Ingridin lisäksi. Tylsää hetkeä ei siis tämän kirjan parissa tullut, vaan itse asiassa yllätyin miten paljon pidin tästä.

Brutaalisuusmittari: 1/3 ruumiita tulee, mutta tekoja ei sen kummemmin kuvata eikä niissä ryvetä. Jännitys syntyy pikemminkin väkivallan uhasta kuin sen kuvailemisesta. Lapsia ei tapeta eikä kiduteta.

Nyt kun von Zweigbergkin nimi on iskostunut päähäni, se tuskin sieltä poistuu seuraavanakaan kymmenenä vuotena. Opin Goodreadsista, että tätä Ingrid-sarjaa (kirjat voi muuten mielestäni lukea missä järjestyksessä tahansa) on suomennettu vielä kolmaskin osa ja se on nimeltään Joka häpeää kantaa (alkuper. Hon som bar skammen). Että jospa senkin sitten lukisi, jos/kun se kävelee vastaan.

Minulla on muuten hyllyssäni vielä eräs Zweigbergkin kirja (Tulivuoren partaalla), jonka olen roudannut tänne joskus kahdeksan vuotta sitten. Se ei ole Ingrid-sarjaa, vaan avaa Anna ja Mats -sarjan, jonka toista osaa (Anna och Mats bor inte här längre) ei tosin vissiin ole (voin olla väärässä) suomennettu. Joo, minusta tuli nyt vähän fani.

~~~

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta.

tiistai 15. elokuuta 2017

Listaus lukemistani kirjoista


Suomalaisen kirjallisuuden kesäni vetele viimeisiään, sillä palaan kotiin lauantaina. En ole ehtinyt/jaksanut kirjoittaa kaikista lukemistani kirjoista, vaikka niistä jokainen kyllä ansaitsisi postauksen. Sen verran laadukasta kamaa on tullut luettua.

Tavoistani poiketen tyydyn listaamaan lukemani kirjat, kas tässä:

1. Hilkka Ravilo: Muovikassimies (Myllylahti 2009)
2. Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta (Atena 2006)
3. Minna Canth: Kauppa-Lopo (1889)
4. Jani Toivola: Musta tulee isona valkoinen (Siltala 2016)
5. Sami Liuhto: Heroiini (Käsite 2017, bloggaus tulossa)
6. Jari Salonen: Jahti (Otava 2017)
7. Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat (Gummerus 2015)
8. Tove Jansson: Muumipapan urotyöt (1950/suomeksi 1951, bloggaus tulossa)
9. Hanna hauru: Jääkansi (Like 2017)

Minulla on iso kasa kirjaston kirjoja lainassa, mutta ne pitää palauttaa huomenna, koska torstaiaamuna siirryn takaisin pk-seudulle, jos VR suo. Terkut vaan VR:lle.

En viitsi enää aloittaa romaania, koska tuskin ehdin mitään lukea kokonaan. Sen sijaan hemmottelen itseäni Tuuve Aron Lihanleikkaajalla (Wsoy 2017) niin paljon kuin ehdin.

Matkalukemiseksi minulla on Terhi Rannelan Frau, jonka ostin omaksi. On muuten ainut kirja, jonka olen ostanut tällä reissulla. Jos siirtyminen Helsinkiin sujuu ongelmitta, on toiveissani ehtiä vielä heittää kirjakauppakierros: olisi muutama kirja, jotka haluaisin ostaa ennen paluuta.

maanantai 7. elokuuta 2017

Vieras


Olen käynyt katsomassa pysähtynyttä aikaa. En tiedä tarkalleen, milloin se pysähtyi, mutta on siitä ainakin kaksikymmentä vuotta. Se ei ole minun aikani, olen vain vieras siinä ajassa.


Toisinaan tuntuu, että olen vieras kaikessa, kaikille. Vieras ja ulkopuolinen. Se ei häiritse niin kuin joskus ennen. Siihen tottuu.


Vieraissa paikoissa viihdyn, koska silloin ulkopuolisuus on hyväksyttyä, normaalia. Ehkä minä en osaa kuulua minnekään. Pitäisikö edes? Jos ei siitä kärsi, miksi pitäisi?



maanantai 31. heinäkuuta 2017

Klassikkohaaste V: Kauppa-Lopo

On heinäkuisen klassikkohaasteen aika, nyt jo vuorossaan viidennen. Haastetta isännöi tällä kertaa Tekstiluolan Tuomas.

Tässsäpä kertauksesi haasteen säännöt, joiden alla omat huomioni eli nyt hieman erilainen lähestymistapa tähän haasteeseen.

1. Valitse joku klassikko, jonka olet jo pitkään halunnut lukea ja ilmoita valinnastasi tämän postauksen kommenttikenttään.

Ilmoitettu on osallisuudesta, mutta ei kirjasta sillä luettavan klassikon valinta jäi jälleen viime tippaan.

2. Lue valitsemasi klassikko.

Lukuun päätyi lopulta Minna Canthin Kauppa-Lopo, joka on novelli ja julkaistu ensimmäisen kerran 1889 aikakauslehti Valvojassa. Veivasin valintaa viimeiseen asti ja Canthiin päädyin, koska en ole ikinä koskaan lukenut Minna Canthilta yhtään mitään. Nyt olen, hyvä minä.

3. Kirjoita postaus lukemastasi klassikosta ja julkaise postauksesi 31.7.2016. Linkitä postauksesi koontipostaukseen, jonka julkaisen blogissani samaisena päivänä.

Luin Kauppa-Lopon yhteisniteestä (SKS 1999), jossa on lisäksi Canthin Agnes-niminen novelli. Agnesta en lukenut. Ei syntynyt Kauppa-Lopon jälkeen varsinaista innostusta lukea sitä.


Kauppa-Lopo kertoo homssuisesta naisesta, joka kirjan alussa istuu vankilassa juopumuksesta ja pyhäinpäivän rikkomisesta. Tapahtumapaikka on Jyväskylä, jota - tai pikemminkin jonka ihmisiä - kuopiolainen Kauppa-Lopo halveksii.

Kun Kauppa-Lopo saa tietoonsa, että Jyväskylässä asuu hänen Kuopiosta kotoisin oleva "tuttunsa", Agnes Kortman, hän kutoo tälle sukat. Siinäpä oiva (teko)syy lähteä vankilasta vapauduttuaan naista tapaamaan.

Kauppa-Lopo henkilönä on samaan aikaan sekä etova että sydämellinen. Minun on tosin vaikea ymmärtää Kauppa-Lopon sydämellisyyttä, joka ilmenee muun muassa (pakonomaisena) haluna auttaa rouva Kortmania hankalassa tilanteessa. Ja aivan pyyteettömästi, vaikka on itsekin jatkuvassa rahapulassa.

Kauppa-Lopo myy Kortmanin vanhoja rojuja ja tienää niillä ihan kivan summan Kortmanille, mutta ei silti halua edes markkaa vaivanpalkaksi. Mieluummin vaikka varastaa joltain toiselta kuin ottaa palkkion työstään. Onko kyseessä sitten ylpeys vai mikä jää minulle epäselväksi.

Kirjassa on alustus, jossa Päivi Lappalainen tutkiskelee sekä Kauppa-Lopoa että Agnesia. Luin alustuksen kirjan luettuani ja se auttoi tietyssä määrin tulkitsemaan lukemaani.

"Henkilökuvauksen kannalta yhteistä on, että molempien novellien (Kauppa-lopo ja Agnes) naiskuvat ovat vastalause 1800-luvun mittaan meilläkin rakennetulle kuvalle porvarillisesta perheenemännästä ja äidistä, kodin enkelistä."

Kauppa-Lopo synnytti aikanaan kirjallisen polemiikin. Novellia pitääkin tulkita sidottuna aikaan, että sen arvon voi ymmärtää. Minuun Kauppa-Lopo vaikutti eniten miljöökuvauksensa tiimoilta.

4. Kehu itseäsi: selätit klassikon – ja ehkä jopa nautit siitä!

Hienoa Ele! Vihdoin sait luettua jotain Minna Canthilta. Ilman tätä haastetta olisi Kauppa-Lopo todennäköisesti jäänyt kesken jo toisella sivulla. Onneksi kuitenkin luin loppuun, vaikken niin kovasti ihastunutkaan.

5. Toista kohta neljä, useasti.

Hienoa, Ele, nyt on jälleen yksi aukko sivistyksessä paikattu. Lisää kahvia sen kunniaksi.

Klassikkohaasteen koontipostaus, jossa linkit osallisten kirjoituksiin.

~~~


Tässä pääsen lyömään kaksi kärpästä yhdellä iskulla, sillä Kauppa-Lopo polkaisee kohdallani käyntiin myös novellihaasteen. Peukutan sitä erikseen tapahtumapaikan tiimoilta. Lue novellihaasteesta ja peukutuksesta enemmän Nipvetin blogista.

torstai 27. heinäkuuta 2017

Mutta kuka on Laura Lumikko?

Olen aika innoissani, kun saan lukea suomalaisten kirjailijoiden kirjoja. Minulla on kyllä kotonakin melkoinen pino lukemattomia suomalaisia, mutta jostain syystä kynnys lukea suomeksi on kasvanut. Ja jostain syystä on luontevampaa lukea suomeksi Suomessa. En osaa sanoa, miksi se kynnys kotona on noussut niin korkeaksi. Jotenkin pitäisi yrittää madaltaa sitä. Jään pohtimaan asiaa.

Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta on roikkunut lukulistallani iäisyyden. Ostin jopa kirjan omakseni enkunkielisenä, mutta ei ole tullut siihen tartuttua, koska takaraivossani kaihersi jatkuvasti ajatus, että se pitää lukea suomeksi, aitona ja alkuperäisenä kun kerran kielen taidan. No nyt on luettu ja voi jestas mikä herkkupala: en voi kuin ihmetellä, miksi ihmeessä en ole lukenut sitä aikaisemmin!


Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta
Atena 2006
S.322

Lukija ensin hämmästyi ja sitten loukkaantui, kun rikollinen nimeltä Raskolnikov äkkiä surmattiin hänen silmiensä edessä keskelle katua. Sonja, hyväsydäminen prostituoitu, ampui Raskolnikovia sydämeen.

...Lukijan nimi oli Ella Amanda Milana.

Tämäkin lukija hämmästyi, sitten loukkaantui ja suorastaan raivostui Ella Milanan kanssa ja lisäksi. Mitäs helvettiä tämä oikein on?! Utelias mieleni rahoittuu, kun Ella Milana alkaa selvitellä asiaa. Voin kertoa, ettei selitys ole ihan yksinkertainen, vaan osa isompaa vyyhtiä, jota selvitellessään Ella uppoutuu syvälle kirjallisuuden maailmaan. Ja sitten löytyy paljon muutakin.

Samoihin aikoihin Ella Milana saa kutsun Jäniksenselkäläisen Kirjallisuuden Seuran kymmenenneksi jäseneksi. Seuran on perustanut tunnettu ja ansiokas kirjailija Laura Lumikko, jonka Otuksela-kirjoista ovat kaikki kuulleet ja niitä lukeneet. Laura Lumikko on luvannut kouluttaa kaikista seuran jäsenistä kirjailjoita, ja muut seuran jäsenet  ovatkin jo julkaisseita ja menestyneitä kirjailijoita.

Lumikon järjestämässä Juhltatilaisuudessa, jossa Ella on tarkoitus virallisesti ottaa seuran jäseneksi, tapahtuu kuitenkin jotain perin outoa. Mattoa ei vedetä jalkojen alta, vaan se (matto) alkaa lentää eikä sen suuntaa ja määränpäätä voi mitenkään ennalta arvata - se vie, minne vie.

Se juonesta, en aio sitä selittää enempää, sillä kirja pitää itse lukea ja nimenomaan kokea. Minut Lumikko ja yhdeksän muuta otti helmoihinsa heti ensimmäisestä kappaleesta ja lähti kantamaan kuin munakoria.

Jokin maaginen voima piti minua otteessaan enkä pystynyt laskemaan kirjaa käsistäni pitkäksi aikaa kerralla (onneksi on ollut hyvät lukusäät) ja silloinkin kun laskin, ajatukseni harhailivat kirjan mysteereissä. En muista, milloin olisin lukenut kirjan näin nopeasti enkä nyt tarkoita lukunopeutta, vaan sitä että yksinkertaisesti luin ja luin. Luin pitkin aamua ja päivää ja iltaa ja luin jotkin kohdat kahteen kertaan, kuten tapoihini kuuluu (siksi kai olen "hidas" lukija).

Inspiroiduin ja hurmioiduin tästä kirjasta. Itse asiassa ei ole liioiteltua sanoa, että kirja muutti jotakin minussa, tavassani ajatella ja nähdä. Jääskeläisen mielikuvitus lepattaa avoimena (ja tarttuu minuunkin, niin toivon!) ja voi jestas mitä sieltä löytyy: löytyy kokonainen maailma mielenkiintoisine ihmisineen ja hahmoineen. Lumikon kirjoittamat Otuksela-kirjojen hahmotkin heräävät henkiin loistaakseen vain hetken kuin tuikut talvi-illassa. Menipä jokunen ns. pesuveden mukanakin, vaikka kyseessä ei ollutkaan pesuvesi vaan sammutusvesi.

Lumikko ja yhdeksän muuta on kirja, joka muuttaa muotoaan kun sitä lukee. Yksi arvoitus johtaa toiseen ja sekoittaa koko pakan - ja Pelin. Kyllä, Peliä kirjassa pelataan. En oikeastaan ole pelien ystävä, mutta arvoitusten ja mysteerien kylläkin. Ja sellaista Peliä tässä kirjassa pelataan.

Entä kuka lopulta on Laura Lumikko itse? Niin, minulla on asiasta oma käsitykseni. Se tosin muuttui muutaman kerran kirjan lukemisen aikana. Eikä se välttämättä edes ole oikea - paitsi minulle.

Lumikossa ja yhdeksässä muussa on jotakin samantyyppistä henkisyyttä, maagisuutta ja vähäeleisyyttä kuin monissa lukemissani japanilaisissa kirjoissa (huom. en ole lukenut Haruki Murakamia, jota kai kaikki suomalaiset lukevat). Silti Jääskeläisen tyyliä ei voi suoraan verrata mihinkään (eikä ole tarviskaan), sillä se on niin omaperäinen ja raikas. Se tuntuu samaan aikaan läheiseltä ja oudolta - ihan kuin olisin tullut kotiin.

Olen aiemmin lukenut Jääskeläiseltä Sielut kulkevat sateessa, josta niinikään pidin paljon. Siinäkin kirjassa maaginen tunnelma tenhoaa ja hukuttaa lukijan verkkoihinsa. Harjukapungin salakäytävät on minulla kotona ja voitte arvata, että se tulee lukuun samantien kun pääsen kotiin. Ennen maasta poistumista olisi tarkoitus hankkia käsiin Jääskeläiseltä pian julkaistava Väärän kissan päivä. Varsinaiset kissanpäivät siis luvassa jatkossakin!

Lumikko ja yhdeksän muuta muun muassa seuraavissa blogeissa: Morren maailma, Rakkaudesta kirjoihin, Kirsin kirjanurkka, Lukutoukan kulttuuriblogi ja Taikakirjaimet.

maanantai 24. heinäkuuta 2017

Muovikassimies on kova panomies

Täten julistan suomalaisen lukusuven alkaneeksi ja sen saa kunnian käynnistää Hilkka Ravilo.



Hilkka Ravilo: Muovikassimies
Myllylahti 2009
S. 355

Tarmo Toropainen varttuu nuoreksi mieheksi alkoholiin taipuvaisen yksinhuoltajaisänsä hoteissa. Opiskelu ei innosta, mutta jotenkin pitäisi itsensä elättää. Pelkällä lukiotaustalla on turha haaveilla ihan mistä tahansa työstä.

Tarmon komea ulkokuori sen sijaan houkuttelee naisia ja naisista Tarmo löytääkin ansaintakeinon: keski-ikäiset turhautuneet kotirouvat maksavat mielellään alastonsiivoojalle, joka rassaa muutakin kuin luutulla lattiaa. Se sopii Tarmolle, jonka miehinen kunto ja kyrpä ovat ihan omaa luokkaansa.

Naisia saa myös baareista ja etenkin Tarmon himoitsemia hieman tuhdimpia tapauksia, jotka eivät saata uskoa onneaan kun Tarmon kaltainen komistus heistä kiinnostuu. Tarmo saa valheillaan koukkuun useammankin naisen, mutta vaikeuksia tuottaa muistaa, mitä on kellekin selitellyt. Valheilla on varsin lyhyet jäljet etenkin jos ei itsekään muista, mitä on valehdellut. Suvereenisti Tarmo liitelee kukasta kukkaan ja onnenkantamoisen kautta saa myös ilmaisen asuinpaikan, ettei tarvitse isänsä nurkissa pyöriä.

Kovin tuottoisia eivät naiset kuitenkaan ole, sillä vaikka Tarmolle tarjotaan ruokaa ja sänkyseuraa, tarvitaan riihikuivaa rahaakin. Alastonsiivousta ei ole tarpeeksi tarjolla pysyäkseen rahoissa. Sattumuksen kautta Tarmo keksii oivallisen laihdutuslääkkeen, jota alkaa valmistaa ja myydä. Kassavirrat aukeavat taas. Vaan toisaalla kytee jätetyn ja petetyn naisen viha. On vain ajan kysymys, koska loukattu nainen löytää tekaistulla nimellä esiintyneen Tarmon.

Muovikassimiehessä ei seksiä säästellä eikä kielellä hienostella. Henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia, mutta toisaalta sellainen yleinen "tyhmyys" ehkä hiukan häiritsi. Tosin mietin onko ollut tarkoitus painottaa henkilöiden kouluttamattomuutta, kun moni ei ymmärtänyt (mielestäni) ihan tavanomaisia sanojakaan tai niiden synonyymejä. Joku toinen hieman tietoisempi sitten selitti asioita toiselle hieman vähemmän tietoiselle. Tällaista selittelyä oli aika paljon ja jossain vaiheessa käväisi mielessä, että eihän kirjailija vain luule lukijaa tyhmäksi.

Kaiken kaikkiaan koukuttava ja jouhevasti etenevä rikosromaani, jonka luki mielellään ja joka ei vaivannut juuri aivoja. Sellaisillekin kirjoille on paikkansa ainakin minun maailmassani. En aina jaksa (yli)ajatella ja tulkita, vaan joskus on mukavaa saada kaikki hienosti tarjoiltuna kuin se kuuluisa Manun illallinen.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 4 eli Kirja lisää hyvinvointiasi. Tähän kohtaan voisi lämästä melkein kaikki kirjat, mutta erityisesti nyt kipuillessa Ravilon Muovikassimies piristi ja rentoutti minua kovasti. Lisäsi siis hyvinvointiani, joka ei ole ollut järin hyvä viime aikoina.

Kirjasta on blogannut muun muassa Booksy ja Susa P.

perjantai 21. heinäkuuta 2017

Nervous Conditions



Tsitsi Dangarembga: Nervous Conditions
Ayebia 2004 (ensimmäinen kerran julkaistu UK:ssa 1988)
S. 208

Tämä sivumäärältään sinänsä vaatimaton kirja on sisällöltään runsas ja seikkaperäinen. Se on kuin lasivilla, joka pursuaa ulos ränsistyneestä seinäpuusta. Pieni halkeama leviää ja laajenee ja oksentaa villan ulos.

Rhodesia (nyk. Zimbabwe), 1960-luvun loppupuolella.

Kirjan kertoja on Tambudzai, joka aloittaa tarinansa kertomalla, ettei ole pahoillaan veljensä kuolemasta eikä aio pyytää anteeksi julmuutta, jollaiseksi hänen tunteettomuuttaan saatetaan kuvailla. Kyse ei ole julmuudesta, vaan ihan muusta.

Se muu on monimutkainen vyyhti hierarkioita, kulttuuria (ja sen murrosta) ja tyttöjen/naisten asemaa patriarkaarisessa yhteiskunnassa. Nainen on lähinnä objekti ja miehen omaisuutta: ensin isänsä, sitten aviomiehensä. Edes koulutus ei takaa itsenäisyyttä, kuten Tambudzain tädin tapaus osoittaa. Maiguru-täti on korkeasti koulutettu, mikä sinällään on jo harvinaisuus. Silti Maigurun elämä on täysin miehensä käsissä.

Tambudzain veljen kuolema on merkitysellinen siksi, että sen kautta Tambu saa mahdollisuuden päästä opiskelemaan lähetystöön, jossa hänen setänsä, Babamukuru, opettaa. Tällainen etuoikeus on varattu ensisijaisesti pojille. Veljen kuolema on siten tavallaan onnenkantamoinen opiskelemaan himoitsevalle Tambulle. Samalla se on mahdollisuus uudistaa suhde Nyasha-serkun kanssa, joka muuttui Tambulle etäiseksi (Babamukurun) perheen asuessa vuosia Englannissa. Ulkomailta palannut Nyasha on hyvin erilainen kuin sinne lähtenyt Nyasha.

Nervous Conditions on täynnä jännitteitä ja ristipaineita sekä kulttuurin sisällä että suhtautumisessa valkoisiin maassa (ja muuallakin) asuviin lähetystyöntekijöihin. Valkoisia "tunkeutujia" tarkastellaan ainoastaan mustien näkökulmasta ja niin kuuluu ollakin, sillä tämä ei ole kertomus valkoisista vaan mustista rhodesialaisista naisista ja erityisesti Tambusta.

Kirja on kuin Tambun vuolas tutkielma ja analyysi siitä (osin hänen sen aikaisella ymmärryksellään), mitä tapahtui ja miksi ja miten se muutti lopulta Tambua itseään. Kirjalle on olemassa jatko-osa (The Book of Not) ja luulen, että se pitää kyllä lukea.

Eniten oikeastaan itselleni muistiinpanoksi haluan merkitä tähän luettelon keskeisimmistä henkilöistä ja pienen kuvauksen heistä.

Tambu: teini-ikäinen tyttö ja kirjan kertoja, joka asuu vanhempiensa kanssa ränsistyneellä pientilalla.

Jeremiah: Tambun isä, jolla on jatkuva rahapula.

Babamukuru: Tambun isän veli, jonka velvollisuus sisarusparven vahimpana miehenä on tukea muita sisaruksiaan. Tukee Tambun perhettä rahallisesti ja myös huolehtii Tambun veljen (Nhamo) koulutuksesta.

Nhamo: Tambun veli, jonka kuolemasta kerrotaan heti kirjan alussa. Lukija saa jonkin aikaa odotella ennen kuin kuolinsyy selviää enkä aio minäkään sitä tässä paljastaa.

Maiguru: Babamukurun vaimo, jolla on kaksi tutkintoa. Opettaa samassa lähestystössä kuin miehensä, mutta rahaa hänellä ei varsinaisesti ole. Kaikkeen tarvitaan Babamukurun suostumus.

Nyasha: Tambun samanikäinen serkku, jonka täyttää kapinamieli koettuaan elämää ulkomailla. Kapinointi on lopulta turhaa ja sillä on tuhoavat seuraukset. Mutta miten voi olla hiljaa ja alistua, kun ei näe sen logiikkaa, järkeä. Kun kokee käytännöt epäoikeudenmukaisiksi.

Muitakin henkilöitä on, mutta ennen kaikkea tämä on kirja Tambusta ja hänen eläämäänsä voimakkaasti vaikuttaneista naisista.

Nyasha Tambulle isästään Babamukurusta:

"I know," she said. "It's the same everywhere. But he has no right to treat me like that, as though I am water to be poured wherever he wants. I know I should trust and obey and all that, but really he hasn't the right."

torstai 20. heinäkuuta 2017

Novellihaaste 2

Ompun pykäämä novellihaaste saa jatkoa ja tällä kertaa haaste kestää peräti vuoden ja sisältää muutamia "koukkuja". Haastetta isännöi Nipet-blogin Juha, lue tarkempi haasteen kuvaus täältä.


Toteutan haasteen samalla tyylillä kuin viimeksikin eli päivitän tähän postaukseen lukemani novellit. Siten on helpompi sitten vuoden kuluttua tarkistella, mitä tuli luettua. Tavoitteeni on korkealla eli havittelen tuplapeukuttajan arvonimeä!


Novellihaasteeseen lukemani novellit:

1. Minna Canth: Kauppa-Lopo (peukutus: tapahtumapaikka)
2. Koji Suzuki: Disposable Diapers and a Race Replica (peukutus: teema)
3. Koji Suzuki: Irregular Breathing (peukutus: sävy)
4.

tiistai 18. heinäkuuta 2017

Gone fishing - Olen kalassa

Taas synnytin tahattoman tauon, mutta olemassaolo on viime aikoina ollut kovin kivuliasta (koska leukanivelen sitkeä tulehdus).
 
Olen siirtynyt Suomeen ja ehtinyt ihailla kaunista Helsinkiä ja ystäviäni plus sukua, mutta en niin paljon kuin olisin halunnut. Runsas lääkkeidenkäyttö on pistänyt vatsan kuralle jne. joten olemisen sietämätön keveys - mikäli sellaista oli - onkin sietämättömän painava.

Siksipä siirryn potemaan maaseudulle, koska makaan mieluummin mökkimaisemissa kuin yksin kantakaupungin yksiössä. Pääsen myös käsiksi kirjaston palveluihin, johon minut on luvattu kiikuttaa heti huomenna. Lukeminen on takkuillut, koska en pysy hereillä ja hereillä ollessani olen liian aivokuollut tajutakseni paljon mitään.

Olen silti toiveikas: nyt juuri ei pahemmin satu ja aivotkin suunnilleen pelaa.

Roudasin mutsin metsään, vähän urbexia elämään!


Luku-uutiset:

Luin jokunen aika sitten Jo Nesbon The Redbreastin eli Punarinnan. Se on kolmas Harry Hole -kirja. Pidin, vaikka rintamakuvausta oli ajoittain hieman liikaa minun makuuni. Tämän syvällisempää mielipidettä ei ole nyt luvassa, sori siitä.

Tällä hetkellä luen Tsitsi Dangarembgan romaania Nervous Conditions. Siitä kirjoittelen pidemmin sen luettuani.

Sitten alkaakin suomalainen suvi eli luen pääasiassa suomalaista kirjallisuutta. Samalla pyrin aktivoimaan blogini uudelleen ja vastaamaan vieläkin vastaamatta jääneisiin kommentteihin.

torstai 6. heinäkuuta 2017

Kuin minua ei olisi

Joskus kirja päätyy käsiini ja luettavakseni mitä kummallisimmin perustein. Slavenka Drakulicin nimi on taannoin jäänyt takaraivooni Hyönteisdokumentti-blogista. Nimeä en ollut koskaan kirjannut muistiin minnekään, mutta nähdessäni Drakulicin kirjan kaupassa muistijälki aktivoitui.


Slavenka Drakulic: As If I Am Not There
Alkuper. Kao da me nema

Abacus 1999
S. 216
Kroatiasta englanniksi kääntänyt Marko Ivic
Suomenneuttu nimellä Aivan kuin minua ei olisi
 

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Bosniaan ja Bosnian sodan (1992-1995) alkuaikoihin. Ei kulu kuin kuukausi sodan alkamisesta, kun erääseen bosnialaiseen kylään saapuu sotilaita. Kylässä asuu opettaja S, joka muiden siviilien tavoin vangitaan ja kuljetetaan (sota)vankileirille. Naisille on oma leirinsä, miehille omansa. Epätietoisuus omasta kohtalosta on käsinkosketeltava, pahat aavistukset istuvat epäuskon kanssa takaraivossa: ei kai minulle mitään pahaa käy... Kyllä käy.

S:n elämän kutistuminen ja minuuden hämärtyminen on raastavaa seurattavaa. Miten S yrittää kaiken pahuuden ja vihan keskellä säilyttää ihmisyytensä, inhimillisyytensä. Miten helppoa olisi alkaa vihata, vastata väkivaltaan väkivallalla (jos tulisi tilaisuus). Jopa tappaa? Muuttua samanlaiseksi eläimeksi kuin sotilaat?

At that moment every girl in the room wants to hate somebody. Only hatred can lighten the burden of what they know.

---

S. tries to resist the rush of hatred, she tries to think. She does not want to be like the people who set fire to the corpses in the yard. She tries to say something to the girls, to alleviate the situation.

Kirja pakottaa lukijan ajattelemaan, asettumaan samaan tilanteeseen S:n kanssa. Lukijana tunnen vihaa ja mietin, missä määrin minusta olisi mihinkin - tai mihinkään. Voisivatko olosuhteet muuttaa vihani niin suureksi, että pystyisin väkivaltaan, johon en muuten koe pystyväni. Voisinko jopa tappaa, jos tulisi tilaisuus? Toisaalta voisinko olla tappamatta, voisinko olla vihaamatta?

Miten sota muuttaa ihmistä niin, että muuttuu itse vieraaksi itselleen.

What is worse, you cannot even recognise yourself any more, thinks S...

As If I Am Not There kuvaa kirjan tunnelmaa täysin. Kuin minua ei olisi, kuin kaikki tapahtuisi jollekin toiselle. Kukaan ei näe minua, olen vain esine, jota liikutellaan. Jonka ohi ja läpi katsotaan. Joka otetaan ja otetaan ja otetaan.

Kirja kuvaa noin vuoden S:n elämää ja alkaa Ruotsista Karoliinisesta sairaalasta, jossa S. on juuri synnyttänyt poikalapsen. Ei liene vaikea arvata, miten tuo lapsi on saanut alkunsa eikä niin ollen ole ihme, ettei S. halua edes nähdä sitä silmissään ja onkin päättänyt antaa sen adoptoitavaksi. Lukijalle kirjan alku on siinä mielessä helpotus, että hän tietää S:n selvinneen - jos ei muuten niin ainakin hengissä. Se miten S. pääyy Ruotsiin selviää tämän rankan lukumatkan aikana.

Drakulic säästää lukijaa eikä kuvaa yksityiskohtaisesti raakuuksia. Siihen (kuvailuun) ei tosin ole tavetta, sillä ne (tapahtumat) tulevat kyllä iholle muutenkin. Paljon raskaampaa on lukea S:n ajatuksia, olla hänen päässään.

As If I Am Not There on vaikuttava ja voimakas kokemus, ja vaikka kirja ei ole pitkä, sen lukeminen otti minulla aikansa. Tämä ei ole sellainen kirja, joka ahmaistaan välipalaksi hillomunkin kanssa. Minä elin vankileirillä S:n kanssa ja se tuntui ikuisuudelta.

S. säilyttää lopulta inhimillisyytensä

(ymmärrän kirjan lopun siten, vaikka en oikeastaan pidä sen "symboliikasta", koska... noh, lähtökohtamme ovat erit kaikin puolin mutta en voi avata asiaa enempää tai spoilaan juonta, vaikka toisaalta tämä ei mikään juonikirja olekaan: jos kuitenkin kiinnostaa, kysy kommenteissa niin vastaan juonesta piittaamatta ja sitä spoilaten),

minä en.

They are about to leave when S. turns around and says out of the blue: can I please change my name? I want to be somebody else. I'm tired of myself.

~~~

Slavenka Draculicin kirjalla pääsen kartuttamaan useampaakin haastetta: Frau, Signora & Bibi ja Muuttoliikkeessä.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 1 eli kirjan nimi on mielestäsi kaunis. No on, valtavan kaunis!  
AS IF I AM NOT THERE

~~~ 

Ilmoja pitelee ja kaikenlaista muutakin. Siksi blogi on jäänyt hieman hunningolle. Vastaan vastaamattomiin kommentteihin tämän viikon aikana.

Ensi viikolla olenkin muissa maisemissa eli matkaan Suomen suveen. Ilmoista riippuen voi olla että tulee luettua melkoisen paljonkin. Edelliskesäiseen tapaan pidän suomalaisen kirjallisuuden suven, mutta siitä ja monesta muusta enemmän myöhemmin.

perjantai 30. kesäkuuta 2017

Ketjureaktioita

Olen aiemmin lukenut Kanae Minatolta Confessionsin, johon ihastuin toden teolla. Oli siis luontevaa haluta lukea Minaton uusin enkkukäännös, kun sellainen julkaistiin (se julkaistiin jo huhtikuussa, mutta vasta hiljattain löytyi sopiva hetki ja mielentila lukea se).


Kanae Minato: Penance
Alkuper. Shokuzai 2012
Mulholland 2017
Englannistanut Philip Gabriel
S. 227


Nimeltä mainitsematon pieni kaupunki Japanissa. Kymmenvuotiaat ystävykset ja luokkatoverit Maki, Yuka, Akiko, Sae ja Emily pallottelevat koulun lähistöllä. On loma-aika, joten kaupungissa on hiljaista. Pallottelun keskeyttää mies, joka pyytää tytöiltä apua pieneen askareeseen. Tytöt haluavat kilvan auttaa, mutta mies valitsee heistä yhden "onnekkaan" apurikseen, muut neljä jatkavat pallottelua. Se on viimeinen kerta, kun tuo ystävä nähdään elossa.

Tapaus luonnollisesti järkyttää kaupunkia ja etenkin murhatun tytön äitiä, joka syyttää tapahtuneesta tyttärensä kavereita. Äiti ei voi myöskään hyväksyä, etteivät tytöt muista miehen kasvoja, miltä mies näytti. Hän vannottaa, että jos tytöt eivät löydä murhaajaa, heidän tulee sovittaa asia jotenkin muuten: muussa tapauksessa äiti kostaa heille.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat aikaan ennen vuotta 2010, sillä siihen asti Japanissa oli voimassa laki, jonka mukaan murha vanhenee viidessätoista vuodessa. Tuo viisitoista vuotta on tärkeä aika tytöille, sillä murhaajan on löydyttävä tai sovituksen tapahduttava ennen sitä.

Kirjan rakenne on monikerronnallinen, jossa kukin tyttö nyt aikuistuneena valaisee tarinaa omasta näkökulmastaan. Ensimmäisenä suunvuoron saa Sae. Kyseessä on kirjemuotoinen luku, joka avaa pikkukaupungin elämää sekä ystävysten välistä dynamiikkaa ja tietenkin sitä, miten yhden ystävän kuolema (ja äidin uhkailu) vaikutti Saeen yli kymmenen vuoden ajan - ja edelleen.

Kun kaikki tytöt ovat saaneet äänensä kuuluviin, astuu näyttämölle itse äiti ja tilkkutäkki saa lopullisen muotonsa. Mutta selviääkö murhaaja enää näin pitkän ajan jälkeen?

Penance on melko verkkainen ja rauhallinen, mutta erittäin mielenkiintoinen. Joskus täytyy kulkea kauas varsinaisesta aiheesta voidakseen ymmärtää. Mitä tekemistä esimerkiksi ranskalaisilla nukeilla on minkään kanssa? No on niillä, mutta kuten sanottua, pitää käydä kaukana ymmärtääkseen. Kaikkea rumaa ja etovaa löytyy, mutta lukijaa ei nitistetä niiden alle eikä niissä rumissa ja kamalissa asioissa ryvetä. Ne käsitellään melko hienovaraisesti siten, että lukija aavistelee, muttei haluaisi uskoa aavistuksiinsa.

Pidin Penancesta kovasti, mutta ei se valitettavasti Confessionsin tasolle yllä. Confessions oli huomattavasti kierompi ja sisälsi enemmän ajatuksia, oli jotenkin syvempi. Minato on silti kirjoittanut itsensä lukulistalleni jäädäkseen, joten toivon hartaasti että häneltä englannistetaan lisää! Suomeksi näitä on vissiin turha edes toivoa.

Helmet-lukuhaaste: 28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan.

tiistai 27. kesäkuuta 2017

Tuiki itsesi varjoon

SusuPetal: Vanhat poikaystävät (tekstejä 2006-2016)
Käsite 2017
S. 83
Kansi: Loviisa Raussi


Vanhat poikaystävät.
Ne istuu pyörätuoleissa, kokouksissa, jokirannassa.
Ne makaa leikkauspöydillä, hautausmailla,
Thaimaan sannassa.
Vanhat poikaystävät.
Puutarhatonttuina jokirannassa.

Vanhat poikaystävät sisältää tekstejä kymmenen vuoden ajalta. Osa on minulle ennestään tuttuja, sillä olen seurannut Susupetalin blogia (tai blogeja) suunnilleen sen alkupäivistä lähtien. Silti kirjoitukset ovat tuoreita ja sopivat aikaan, edelleen. Tunteet ja tuntemukset, kohtaukset ovat ajattomia: niistä voi löytää itsensä eri tai kaikkina aikoina. Riippunee ihmisestä.

Keittokatos on lempparini. Se leiskuu elämää ja iloa, naurua. Mutta hauskuun loppuu aikanaan - tai se lopetetaan, jos ei muuten lopu. Minä tulkitsen miten haluan ja minun silmissäni Keittokatos on Suomi pähkinänkuoressa. Tai ainakin osa Suomea.  Tai ainakin liioiteltu osa.

Kuvataan myös ajankohtaisia ilmiöitä, joita SusuPetal tarkkailee ja naurahtaa päälle. Jos on kovin herkkä, voi ottaa itseensä. Sillä sehän on nyt trendikästä: pahoittaa mielensä, jos kokee että esitetty aihe hiukankin sivuaa omaa elämää (epämukavassa muodossa) - ei väliä, vaikka kyseessä on kirjallisuus ja esimerkiksi sarkasmi. Peräti hyperbola, joka on SusuPetalille ominaista. Huumorintajuisen ihmisen huumori loppuu siihen. Anarkia ei ulotu ovimattoa pidemmälle.

Mutta ei tässä silti pelkästä sarkasmista ole kyse. Kyse on lopulta elämästä kaikkinensa. Ja elämään kuuluu kuoleman läsnäolo ja ruusuilla tanssiminen. Muistakaa, että ruusuissa on piikkejä, pensaat raatelevat ruvelle. Silti naurattaa ja itkettää ja naurattaa.

Nautin suunnattomasti SusuPetalin terävästä ja napakasta tyylistä. Ei mitään turhaa lässytystä, vaan sen verran sanoja kuin tilanne vaatii. Valtava tunnelataus ja elämänmaku on mahdollista saavuttaa ilman viiden sivun pituista kuvailua. Piikkimaton alla on pehmeää.

Mitäkö mietin tänään
...kato vittu seinältä...

Vanhoista poikaystävistä on kirjoittanut muun muassa Omppu ja Riitta K. Kannattaa lukea heidän kirjoituksensa ja ennen kaikkea kannattaa lukea Vanhat poikaystävät.

Postauksen otsikko on lainattu kirjasta sivulta 69, runosta Tavallinen.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 7. Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja.

sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Ankeriaspiirakkasaari


Minun juhannukseni ei sisällä kokkoja eikä taikoja, ei sammumista hankeen tai hukkumista järveen. Kuljin eilen siltaa pitkin Eel Pie Islandille, josta olen aiemmin blogannut joulukuussa 2014. Tältä taidesaari näyttää kesällä.

Skumppa taskuun ja menoksi.


Rakastan miljöön epäsovinnaisuutta ja anarkisuutta, mitkä luovat paikoin räikeän ristiriidan itse taiteelle. Mutta juuri vastakohtaisuutta minä rakastan. Ja ääripäitä (paitsi mielialoissani). Mielipiteissä ja asenteissa ääripaat yleensä ottavat aivoon, turhauttavat ja tuntuvat ahtailta, mutta taiteeseen ne sopivat.

Taiteilija Lee Campbell


Nyt olisi yläosatonta pk-seuraa tarjolla...


...tai päätöntä. Hän tietää, miltä tuntuu olla vihannes.



Saari on yksityisaluetta, mutta siellä sijaitsevat studiot ovat yleisölle avoimia muutaman kerran vuodessa. Saarella asuu reilut sata ihmistä.


Ankeriaspiirakkasaari on melko inside-mesta eli sinne harvemmin turisteja eksyy. Asiaan vaikuttaa tietenkin sekin, että saari on niin harvoin avoinna. Kyseessä on pitkälti paikallinen helmi.



Saari tuo mieleeni rakkaan ystäväni SusuPetalin, jonka kirjan Vanhat poikaystävät (Käsite 2017) vastikään luin (ja nautin suunnattomasti siitä). On hieman vaikea blogata kirjasta, jonka kirjoittajan tuntee, mutta bloggaan silti (tulossa ensi viikolla).

Toisaalta tunsin Susun tekstit ennen kuin tutustuin häneen ihmisenä. Ihastuin siis Susun kirjalliseen tuotantoon ensin enkä näe syytä, miksi minun pitäisi alkaa olla pitämättä siitä, kun tunnen ihmisen sen takana. Eli kytkös on olemassa, mikä mahdollisesti kauhistuttaa joitakin tahoja. Noille mahdollisille kauhistuneille tahoille sellaisia terveisiä, että voi voi.