Hae tästä blogista

torstai 30. maaliskuuta 2017

Mätänevä rakkaus

Kansi: Rafaela Romaya
Ayòbámi Adébáyò: Stay With Me
Canongate 2017
S. 296


Stay With Me:ssa on useita teemoja, jotka eivät minua kiinnosta: lapsen "pakkomielteinen" haluaminen (siis äitiys/isyysmerkityksessä, ei pedofiilisessa mielessä - tosin sekään ei kyllä hirveästi kiinnosta) ja rakkaus noin niin kuin alkuun.

Jos nämä olisivat romaanin ainoat teemat, jäisi romaani minulta lukematta. Aavistelin (ja ihan oikeassa olin) kuitenkin, ettei Stay With Me:ssa ole pelkästään tällaisesta kysymys.


Kirjan tapahtumat sijoittuvat Nigeriaan, pääasiassa Ilesa-nimiseen kaupunkiin, mutta muuallakin käydään. Rakkaudesta kaikki alkaa: Akinin ja Yejiden välisestä rakkaudesta. Kyseessä on melko tavanomainen nuorten salamarakastuminen, joka lopulta johtaa avioliittoon. Rakkaus kukoistaa ja ehkä olisi saanut kukkia ja asettua uomiinsa rauhassa, ellei Akinin äiti olisi sotkeutunut asiaan.

Lapsenlapsia on tultava, mielellään heti ja pian ja mielellään ensin poikia. Sitten saa tulla mitä vain. Lasta ei vain kuulu ja tilanne turhauttaa eniten juuri isoäitiä. Akin suostuu vihdoin ottamaan toisen vaimon (ensimmäinen petos), koska ajattelee taikauskoisen äitinsä siitä rauhoittuvan. Harmi vain, ettei Akin tule maininneeksi asiasta vaimolleen Yejidelle. Yejide oli tehnyt selväksi jo ennen avioitumistaan Akinin kanssa, että polygamy ei ole hänen juttunsa.

Luonnollisesti Yejide ei voi sietää toista vaimoa, Funmia. Yejidea rauhoittaakseen Akin on hankkinut Funmille erillisen asunnon eikä hän (Funmi)  tule asumaan heidän kanssaan. Ohut välirauha ei kauan kestä, vaan tilanne mutkistuu mutkistumistaan ja tauastalla vainoaa lapsenlapsia haluava isoäiti.

Akinin tahto alistuu äidin tahdolle, omaa tahtoa ei ehdi ajatella. Sillä kai rakkautta voisi olla ilman lapsiakin? Miksei anneta aikaa sopeutua, selvittää tilannetta. Vaihtoehtoa ei voi edes ajatella, koska painostus on niin suurta ja vie kaiken tilan. Mutta monesti asioita ymmärretään vasta kun ne on jätetty taakse - on niin helppo nähdä vuorelta, mutta yritäpä nähdä solasta.

Saty With Me on monitasoinen romaani ja yllätyin, miten toiminnallinen ja runsas se on, vaikka sivuja on hädin tuskin kolmesataa. Kirjassa kuljetaan kahdessa aikatasossa: jo heti alussa saamme tietää, että Yejide ja Akin ovat eronneet (eivät paperilla, mutta noin muuten). Miten siihen on päädytty, onkin sitten toinen juttu. Mitä tapahtui rakkaudelle? Mätänikö se toisten odotusten ja rakkaimman petollisuuden alle. Oliko mitään rakkautta koskaan olemassakaan? Ja miten se lapsi: tuliko sellaista koskaan?

Vastaukset saapuvat kysymyksiin, mutta samalla tarina monimutkaistuu. Tietyltä osin osasin ounastella oikein, mutta osa tapahtumista tuli ihan puskista. Kun luulin, etten enää voi yllättyä, yllätyin silti. Ovelaa ja koukuttavaa. Miellytti myös se, että näkökulmia on kaksi: sekä Yejiden että Akinin. Ne asiat, joita ei kerrota, voi lukija päätellä itse - esimerkiksi liittyen siihen rakkauteen.

Stay With Me:ssa sivutaan Nigerian sotilaallisia vallankaappauksia vuosilta 1985-1993, mutta mielestäni melko pinnallisesti. Politiikka tulee liki lähinnä television ja ystävien kanssa käytyjen keskustelujen kautta. Ihan mielenkiintoista, mutta en voinut välttyä ajatukselta, että ne on ympätty kirjaan vain siksi, että ne olisivat kirjassa.

Paitsi että toisaalta niiden voisi ajatella kuvaavan juuri sitä arkea ja ilmapiiriä, jota Nigeriassa silloin elettiin. Kenties niiden tarkoitus on myös painottaa sitä, että kirjan henkilöt ovat tietoisia (niin kuin ovatkin) ja ajattelevat muutakin kuin itseään (toisin kuin esim. Hanya Yanagiharan romaanissa A Little Life, jossa ei sanallakaan mainita mitään maailman tapahtumista ja siksi henkilöistä välittyi kuva, että he rypevät vain omissa navoissaan, mitä he kyllä tekevätkin).

Eli muutan mieltäni: poliittiset kuvaukset ja ajatukset tuovat syvyyttä Stay With Me:hen ja sen henkilöihin.

Loppuhehkutus: pidin todella paljon tästä kirjasta, jossa on useita mielenkiintoisia henkilöitä. Minun oli suorastaan vaikea laskea sitä käsistäni. Luin sitä joka käänteessä ja jopa ulkona kävellessä (tänne on muuten ulkolukukelit saapuneet: tälle päivälle on luvattu peräti 21 astetta). Kirja siis kulki tiiviisti mukanani, todellakin stay with me. Heitän sen suosikkini-kategoriaan.

Toivottavasti Stay With Me suomennetaan! Jos se sattuu voittamaan Baileys-palkinnon, niin toivoa kaiketi on.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 38. Kirjassa mennään naimisiin.

sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Expattien elämää Hong Kongissa

Janice Y. K. Lee: The Expatriates
Abacus 2016
S. 417
Ei ole ainakaan toistaiseksi suomennettu



The Expatriates valikoitui lukulistalleni vain ja ainoastaan nimensä ja tapahtumapaikkansa takia (kirjan kuvaus noin muuten ei houkutellut, mutta joskus muut seikat ovat tärkeämpiä luettavan kirjan valinnassa). Luonnollisesti expattien elämä kiinnostaa ja Hong Kong (missä olen itsekin käynyt) myös.


Heti alkuun paljastan, että The Expatriates on mainio kirja, varsinainen yllättäjä. Prologi (josta osan voi lukea täällä) virittää lukijan tunnelmaan, ja sitten varsinainen tarina voikin alkaa.

On kolme naista, jotka elävät erilaisia vaiheita elämissään. Heidän tiensä risteävät ja erkanevat, mutta vaikutukset ovat massiiviset ja vaikuttavat kuhunkin eri tavalla.

Mercy on naisista nuorin, yli kahdenkymmenen reilusti mutta ei vielä kolmeakymmentä. Uusi elämä Hong Kongissa ei lähde käyntiin niin lennokkaasti kuin hän oli toivonut. Kunnollisen ja vakituisen työn saaminen on vaikeaa, vaikka hänellä on yliopistotutkinto hyvästä yliopistosta.

Mercyllä on myös köyhä työläistausta ja kaiken lisäksi korealaiset sukujuuret. Lopullisesti elämä muljahtaa raiteiltaan ja syöksee Mercyn tuuliajolle, kun hän on mukana eräässä karmaisevassa sattumuksessa. Tapaus ei jätä häntä rauhaan ja syyllisyys painaa pään kumaraan.

"Why is it," she said with a smile, "that it's always the white person telling the Asian person about their culture?"

Hilary on nelikymppinen varakas kotirouva, jonka avioliitto Davidin kanssa on kulahtanut ja asettunut tylsiin ja intohimottomiin raameihin. Hilary ajattelee, että lapsen saaminen voisi pelastaa avioliiton, mutta lasta ei vain ala kuulua. Hilary vaikuttaa alkuun kylmältä ja kopealta, jopa kierolta epäsuorine puhetyyleineen (minusta kiehtovasti kuvattu - teen samaa joskus itsekin ja oletan että toinen ymmärtää vihjeet). Mutta pinnan alla hämmentynyt ihminen, jolla on kultainen sydän.

At some point in her life, she realized that she never says anything directly anymore. She has become a master of indirection, or misdirection. She will say, "Mr. Starr is arriving from Kuala Lumpur at 11:00 P.m. tonight" or "I stained this blouse with red wine at dinner" when she should say "Please keep the lights on and notify the gate guard that Mr. Starr will be late" or "Send this out for dry cleaning."

Margaret on kolmen lapsen äiti, ja avioliitto Clarken kanssa on onnellinen ja sopuisa. Margaretin täydellinen elämä romuttuu erään tapauksen (nyt voi ihan huolella vedellä johtopäätöksiä: katso kohta Mercy) takia ja saa hänet pohtimaan elämäänsä ja itseään ihan uudella tavalla. Onko hän lopulta sellainen ihminen, jollaisena on itseään pitänyt? Ja mitä äitiys - äitinä oleminen - oikeastaan on?

Kaiken taustalla sykkii ja hengittää Hong Kong: milloin sateisena, milloin sumupilven takaa paistavan auringon valaisemana, milloin kultaisine hiekkarantoineen. Minulle eräs kirjan ehdottomasti kiinnostavin anti oli nimenomaan miljöö sekä paikallisten käytäntöjen kuvaus.

Hong Kong on monta kerrosta, monta tasoa. Expattien elämä on hyvin kaukana paikallisten elämästä (mikä ei varmaan ole kenellekään yllätys). Tähän liittyvää pohdintaa ja näkökulmia tuodaan kirjassa hyvin esille monin eri tavoin. Todella todella kiinnostavaa eikä kirjassa ole mitään liikaa, mistään en karsisi.

The Expatriates ei ole masentava kirja, vaikka ikäviä asioita tapahtuukin. Tuskin kukaan voi välttyä elämässään vastoinkäymisiltä, sillä iso osa asioista ei ole lopulta omissa käsissämme. The Expatriatesin (keskeiset nais)henkilöt ovat kaikki pidettäviä, inhimillisiä vikoineen ja virheineen. Hienoa lukea vaihteeksi tällainen kirja, jossa ihmiset ovat perusmukavia ja heillä on pyrkimys harmoniaan.

En oikein tiedä, mihin genreen The Expatriates pitäisi sulloa (onko periaatteessa edes pakko). Onko se nyt sitten chick litiä? Onko Liane Moriartyn romaanit chick litiä? Luin nimittäin Goodreadsista, että jos pitää The Expatista voi kenties pitää Liane Moriartynkin romaaneista. Olen ajatellut, ettei Moriarty ole minun juttuni ja siksi olen sujuvasti skipannut hänen kirjansa. Voipi olla, että käännän takkini. Toisaalta mietin olisinko pitänyt tällaisesta kirjasta ilman expat-yhteyttä ja Hong Kongia.

Janice Y. K. Leen juuret ovat Koreassa. Hän syntyi ja varttui Hong Kongissa ja muutti sieltä Jenkkeihin. Leestä voi lukea enemmän täältä.

~~~

The Expatriates sopii Muuttoliikkeessä-haasteeseen, alaotsikon Kohti parempaa alle. Tarkoitushan on lukea mahdollisimman monipuolisesti aihepiiriin liittyvää kirjallisuutta. Listaan tähän alle kaikki tähän mennessä haasteeseen lukemani kirjat, ja minkä alaotsikon alle ne sopivat.

1. Rowan Hisayo Buchanan: Harmless Like You - Toisessa polvessa
2. Yaa Gyasi: Homegoing (suom. Matkalla kotiin) - Valtaa käyttämässä
3. Jason Donald: Dalila - Kriisin jaloista
4. Janice Y. K. Lee: The Expatriates - Kohti parempaa

*

Helmet-lukuhaastessa kirja sopii kohtaan 25. Kirja, jossa kukaan ei kuole

torstai 23. maaliskuuta 2017

Täsmäiskut kirjastoon

Rakkahin lähikirjastoni

Aina ei jaksa tai ehdi tai [lisää tähän mieleisesi verbi] muhia kirjastossa tuntitolkulla. Silloin voi tehdä täsmäiskuja listan kanssa.

Kirjastokorttisysteemini

Listat ovat muutenkin käteviä, sillä minulta usein tyhjenee pää kirjaston ihanan runsauden edessä, ja kaikki aiemmin suunnittelemani lainakirjat lentävät ulos päästäni yhtenä varpusparven lehahduksena.

Mentaalisen kirjalistan lisäksi minulla on ihan konkreettinen lista kirjaston palvelussa. Sieltä kopioin haluamieni kirjojen nimiä ihan perinteiselle paperilapulle, jonka sujautan kirjastokorttisysteemiini.

Musta aukko päässä: miksikä tuota "koteloa" (kuva yläpuolella) kutsutaan? Muovitasku ei kuulosta hyvältä, ei myöskään kotelo. Kyseessä on siis avattava muoviläpyskä, jonka sisällä on taskut.

Muistiinpano- ja kopinointivehkeeni

 Tällä viikolla tein kaksi täsmäiskua kirjastoon.

Tuorein saalis

Luen parhaillaan Janice Y.K Leen romaania The Expatriates. Sen saalistin maanantain täsmäiskussa.

Melkein yhtä tuore saalis

Niin että mitähän sitä lukisi seuraavaksi! Ihan kamalaa, kun kohta pitää taas päättää.

Ps. Jos joku ihmettelee, miksi mellastan kynän ja paperin kanssa, niin se johtuu siitä, etten kanniskele puhelinta mukanani. Toisekseen minulla ei edes ole älypuhelinta. Kyseessä on tietoinen valinta ja halu elää ihan "real life" tuolla ulkona.

tiistai 21. maaliskuuta 2017

Halukas kidnapattu

Keigo Higashino: The Name of the Game is a Kidnapping
Alkuper. Game no na ha yukai 2002
Vertical, 2017
Englannistanut Jan Mitsuko Cash
S. 238
(ei ole ainakaan toistaiseksi suomennettu)


Kunpa voisin haltioissani taas hehkuttaa Higashinoa, mutta nyt ei mitenkään pysty. The Name of the Game is A Kidnapping (jatkossa NGK) on ehdottomasti Higashinon heikoin tekele. Olen lukenut kaikki englanniksi käännetyt Keigo Higashinon romaanit.

Mitään lyttäystä ei kuitenkaan ole luvassa, koska ei NGK nyt n i i n huono ollut sitä paitsi iso osa huonoutta liittyi kirjan kieleen - siis käännökseen. Mutta tätä kirjaa ei ollutkaan kääntänyt Alexander O. Smith, joka on kääntänyt suurimman osan (eli kaikki aiemmat paitsi yhden) Higashinon kirjoista.

NGK:ssä kieli on paikoin niin omituista, että minun piti lukea virkkeet useampaan kertaan, mutta ei sen takia, että olisin jäänyt ihailemaan ja kylpemään niissä, vaan siksi että olivat niin käsittämättömiä, että niiden tajuaminen otti aikansa. Harmittaa, etten merkinnyt sellaisia kohtia ylös voidakseni näyttää esimerkkejä. En jaksa niitä erikseen penkoa kirjasta, sori.

Kun kieleen ja sen ajoittaiseen kankeuteen tottui, NGK oli ihan vetävää luettavaa. NGK:stä tosin puuttui lähes kaikki ne piirteet, joista muissa Higashinon kirjoissa olen pitänyt, mutta onpahan tämä taas osoitus siitä, että herra Higashino on monipuolinen kirjailija, joka ei ole alistunut toistamaan yhtä ja samaa kaavaa.

NGK:n asetelma on herkullinen: lipevä poikamies Sakuma saa yllättäen fudut tärkeän asiakkaan, Katsutoshi Katsuragin, projektista jonka parissa on työskennellyt. Se on kova isku Sakuman itsetunnolle ja lisäksi tapa, jolla fudut annetaan on nöyryyttävä. Siksi Sakuma päättää aloittaa pelin, kun siihen tarjoutuu yllättäen tilaisuus: the name of the game is a kidnapping. Sillä erotuksella, että kidnapattu on itse halukas tulemaan napatuksi.

Juri Katsuragi on Katsutoshin vanhempi tytär avioliiton ulkopuolisesta suhteesta. Hän livahtaa kotoaan ja törmää Sakumaan. Juri on kyllästynyt ja vihainen: elämä isän ja hänen vaimonsa ja toisen tyttärensä taloudessa on rasittavaa ja Juri kokee itsensä ulkopuoliseksi. Lisäksi sisarpuolet eivät voi sietää toisiaan. Sakuma ja Juri liittoutuvat, peli voi alkaa.

NGK on melko nopeasti etenevä ja mielettömän kiinnostava. Kyseessä on eräänlainen arvoitusromaani, jossa koko asetelma heilahtaa päälaelleen jossain vaiheessa. Se on kuin juoksumatto, joka yhtäkkiä pysäytetään ja juoksija lentää ns. perseelleen. Lento ei sinänsä tullut yllätyksenä, vaan sitä osasi odottaa. Mutta missä muodossa, se onkin toinen asia.

Oli todella antoisaa ja hermoja lepuuttavaa lukea tällainen melko kepeä ja hauskakin romaani. Todella hyvää päännollausta, mutta ei NGK missään tapauksessa yllä Higashinon muiden kirjojen tasolle. Tämä vaikuttaa enemmänkin riisutulta välityöltä (anteeksi rakas Keigo - olet silti edelleen lempparini!).



NGK:n pohjalta on tehty elokuva nimeltä G@me. Olen katsonut sitä noin kymmenen minuuttia, enempää en joutanut. Aion katsoa sen kokonaan, kun tulee sopiva tilanne.

Battle Royale -elokuvan kanssa on muuten ongelmia: en ole saanut sitä mistään, joten en ole siksi voinut sitä vieläkään katsoa. Opin kyllä, että sille on tehty jatko-osa (Battle Royale II) ja sehän kiinnostaa minua valtavasti. Mutta pakko jostain saada ensin katseluun se ensimmäinen.

Helmet-lukuhaaste: 47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit

torstai 16. maaliskuuta 2017

Kirja, joka potki minut maahan ja vielä senkin jälkeen

Hanya Yanagihara: A Little Life
Picador 2015
S. 720
Suomennos (Pieni elämä) julkaistaan maaliskuussa 2017


Ihmissuhderomaani (moni ei ehkä haluaisi "latistaa" tätä kirjaa ihmissuhderomaaniksi, mutta sitä se kyllä ennen kaikkea on), joka tapahtuu ajallisessa tyhjiössä: menneisyys ja nykyaika ovat ulkoisilta puitteiltaan samanlaisia.

Kirja kiertyy vahvasti ihmissuhteiden ympärille, sillä muu kuvaus on melko riisuttua ja vähäistä.

Pähkinänkuori: A Little Life kertoo pääasiassa neljästä ystävyksestä (Malcolm, JB, Willem ja Jude), jotka ovat tutustuneet toisiinsa nuorina opiskelijoina. Kirjassa seurataan nuorukaisten elämänvaiheita ja valintoja, mutta kirjan edetessä keskiöön nuosee Jude ja muut hautautuvat tapettiin, muuttuvat koristeiksi.

Vaitelias Jude onkin henkilöistä ristiriitaisin traagisen menneisyytensä takia. Menneisyys paljastuu hijaksiin lukijalle ja kauhea se on: jopa niin, että tulee absurdi olo. Mikään ei riitä, kun on Juden menneisyys kyseessä. Yksityiskohdilla ei repostella, vaan lähinnä kirjailija ohjaa lukijan mielikuvitusta.

Juden menneisyys ei sekään silti ole kirjan keskeisin anti: kyseessä on oikeastaan Juden varttumis- ja kasvukertomus, jolle menneisyys on luonut ahtaat ja ahdistavat raamit. Mietin, miksei niinkin valistunut oman elämänsä ajattelija ja analysoija suostu ottamaan apua vastaan (tai osaa auttaa itse itseään, kun monista muista asioista kyllä osaa tietoa hankkia), mutta sellaista se joskus on. Juden häpeää ja ristiriitaisuutta on kuvattu hyvin.

Muita teemoja:

- ystävyys
- seksuaalisuus ja identiteetti
- traumat
- ihmissuhteet potenssiin miljoona

Erityisesti kirjan alku on mielenkiintoinen ja se (mielenkiinto) säilyy läpi kirjan, mutta tarinan edetessä myös hämmennys lisääntyy: en oikeastaan pysty määrittelemään pidinkö kirjasta kokonaisuutena vai en. A Little Lifessa on paljon hienoja piirteitä ja ominaisuuksia, joista pidin kovasti. Vastaavasti siinä on piirteitä, joista en pitänyt. Kaksijakoisten tuntemusteni takia kirja menetti uskottavuutensa silmissäni.

Luettuani kirjaa himppasen yli puolenvälin päivitin Goodreadsiin alla olevan mietteen:

Hämmentävä romaani, en oikein tiedä miten suhtautua tähän. Sellaisia tunnemyrskyjä en ole kokenut eikä nessupaketille ole ollut käyttöä vielä kertaakaan. Kirja on kuitenkin koukuttava ja hyvin mielenkiintoinen kaikin puolin, vaikkei se näytä osuvan tunnehermooni (ehkä tyyli on liian "tietokirjamainen" kaikkine tunne-erittelyineen ja analysointeineen). Mutta luetaanpa nyt ensin kokonaan ja sitten lopullinen miete.

Tietokirjamaisella tarkoitan mekaanista, jopa jossain määrin persoonatonta. Kaikki kirjan henkilöt, joihin keskitytään vähänkin syvemmin, ovat tietyssä mielessä melko samanlaisia: he analysoivat ja pohtivat kaiken lähes puhki. Kaikilla tuntuu olevan samanlainen "ihannemoraali" ja paljon ymmärretään järjellä, mutta tunteet eivät aina noudattele järkeä (mikä on minulle itselleni muuten erittäin tuttua).

Runsas vatvominen - siitä huolimatta, että monesti aiheet ovat mielenkiintoisia - alkaa puuduttaa eikä toisteisuudelta voi välttyä. Vatvominen ei siis sinänsä ole ongelma, vaan toisto. Tulee tunne, että ajatukset ja kokemukset murjotaan ja hakataan lukijaan isku toisensä jälkeen niin kauan, kunnes lukija kaatuu. Sitten vielä pari potkua maassa makaavalle. Tekee mieli nostaa kädet suojaamaan päätä ja huutaa. Vain huutaa, ei sanoja.

Mainitsin väliaikamietteessäni, ettei kirja koskettanut tunnetasolla. Se tunnemyräkkä tuli myöhemmin, kirjan ehtoopuolella. Sen laukaisi lopulta eräs yksittäinen tapahtuma (jota en voi mainita, koska en halua spoilata), kun jo makasin maassa päätäni pidellen. Kyseessä ei kenties ollut pelkästään tuo tapahtuma, vaan murtuminen romaanin painon alla. Meillä kaikilla on murtumispisteemme enkä minä tiedä, mitä itkin. Ehkä kaiken turhuutta ja hukkaanmenoa sekä romaanin henkilöiden että omalla kohdallani.

Pidin kirjan kielestä pitkine virkkeineen ja lukuisine sulkeineen plus ajatusviivoineen, myös useat sen tarjoilemat ajatukset olivat herkullisia, kauniita, kiinnostavia, kannustivat pohdiskelemaan.

Ennalta-arvattavuutta esiintyy, mutta ehkä se on tarkoituksellista. Spoiler-alert: maalaa alla oleva teksti jos haluat lukea sen, mutta omalla vastuulla eli sisältää juonipaljastuksen. A Little Life valmistaa alusta alkaen lukijaa Juden ja Willemin suhteeseen, joten se (suhde) ei tullut yllärinä. Olisi ollut yllättävämpää, jos suhdetta ei olisi syntynyt. Tämä suhde on hyvin merkityksellinen ja sen kuvaus kaunis. Siksi kaiken romuttuminen tuntui  niin julmalta.

Myös Laura on lukenut A Little Lifen. Kannattaa lukea Lauran mietteet, tunnistan kaiken ja voin ne allekirjoittaa, mutta minuun esim. se tunteiden äärimmäinen liioittelu ei tehonnut niin kuin oli tarkoitus. Minua se etäännytti ja sai lukukokemuksen tuntumaan jopa draamakomedialta isolla ripauksella absurdiaa. Kunnes se kamelinselkä katkesi.

Niin että mitä mieltä olen Pienestä elämästä, kannattiko lukea? Arvatkaa mitä, en osaa vastata muuta kuin kyllä ja ei. Sen tiedän, että tämä kirja jää pitkäksi aikaa mieleeni elämään eikä vain elämään vaan vainoamaan.

~~~

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 20, kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö.

tiistai 7. maaliskuuta 2017

Vessalukemista, osa I

Vessassa(kin) tulee joskus luettua. Vessalukeminen pitää valita huolella: kirjaksi sopii lähinnä sellainen, jossa on asiat tiiviissä muodossa. Vessakirjan erottaa muista kirjoista myös se, että sitä säilytetään vessassa (niin kauan, kunnes se on luettu kokonaan).

Esittelen tässä yhden vessalukemiseksi soveltuvan kirjan (The Little Book of Turmpisms, koonnut Seth Millstein, Portico 2016), jonka olen lukenut kokonaan. Seuraavassa osassa esittelen erään toisen vessakirjan, jossa riittää vielä pureskeltavaa.
Tekee mieli sanoa järkyttävää paskaa, sillä sitähän tämä pieni sitaattikirja on tulvillaan (siinä mielessä sopii oikein mainiosti vessassa luettavaksi). Millstein on koonnut Trumpin kommentteja eri medioissa (mm. televisio- ja lehtihaastatteluista sekä Trumpin Twitter-tililtä jne.) eli mitään uutta näissä ei periaatteessa ole.


Niin paljon puhetta, niin vähän asiaa. Trumpilla on hyvää sanottavaa lähinnä itsestään. En oikein usko, että häntä paljon muu kiinnostakaan, sillä hän onnistuu kääntämään keskustelun kuin keskustelun itseensä (ja siihen, miten hyvä hän missäkin on).

Karseeta tuubaa siis kirja täynnä. Naurattaa hieman, mutta sitten muistuu mieleen, että tässähän on Usan presidentin sanomiset kyseessä. Jonkun random-tyypin heittoina nämä voisi mennä huonoista vitseistä, mutta presidentiltä odottaisi hieman enemmän.

Miten on, tuleeko luettua vessassa?

perjantai 3. maaliskuuta 2017

Mämmit kuusenoksalla

Mediterranean spurge (Euphorbia characias subsp. wulfenii)

Pöllin tällaisen leikkimielisen viisi yksityiskohtaa -meemin ystäväni (terkkuset muru!) blogista. Suurin osa näistä havainnoista on niin arkisia, etten niitä erikseen juuri ajattele: mutta sellaisiahan arkiset asiat usein ovatkin. Ne vain ovat.

Välihuomautus:

Minusta on kiva väännellä sanoja ja osan enkunkielisistä sanoista käännän suomeksi omalla kyseenalaisella tyylilläni ja käytän niitä puhuessani suomea. En aina muista, että toista osapuolta voi huvittaa omituiset sanani. Huvitusta aiheutti taannoin keskustelu teepyyhkeistä: olen teepyyheaddikti. Toivottavasti en innostu koskaan esittelemään kokoelmaani täällä. Teepyyhkeet ovat muuten saaneet rinnalleen kuivausmaton, mutta jospa jätämme tämän aiheen nyt tähän.

Kakkapuut


Pökäleen siivoamattomuudesta voi saada maximissaan tonnin rapsut. En tiedä, millä perusteella sakko määritellään: vaikuttaako siihen esim. pökäleen sijainti, koko, aromi tmv. Ihmiset kyllä melko tunnollisesti poimivat tuotokset eli kaduilla aika harvoin törmää kakkaan.

Sen sijaan etenkin puistoissa ja Thamesin rantojen viheriöivillä alueilla voi bongata kakkapusseja puusta. Siellä ne killuvat kuin goottilaishenkiset (pussit ovat usein mustia) koristeet joulukuusessa paitsi, että Lontoossa ei pahemmin ole kuusia.

Seepraylitys ja pallovalot


Yleisesti ottaen ylitän tien sieltä, mistä huvittaa. Joskus tie on kuitenkin niin vilkas, että täytyy etsiä seepra päästäkseen elossa yli. Seepra on tietenkin suojatie eli zebra crossing. Pallovaloilla tarkoitan Belisha beaconilla merkittyä suojatietä. 

Olen tehnyt runsaasti empiiristä tutkimusta liittyen nimenomaan pallovaloihin. Periaatteessa auton tulee pysähtyä suojatien eteen, jos jalankulkija on aikeissa ylittää tien. Käytännössä autot eivät pysähdy sitten millään ja odotellessa voi kulua tovi jos toinenkin.

Mutta tähän on yksi poikkeus: jos pallovalo vilkkuu (ne kaikki eivät vilku), autoilija lähes poikkeuksetta pysähtyy seepran eteen pelkästään nähdessään ihmisen. Jos pallot eivät vilku, on turha kuvitella saavansa tietä muuta kuin kosketuspintamielessä.

En ole vielä selvittänyt, mistä tämä johtuu vai onko tämä empiiristä harhaani (mitä en tietenkään usko), koska periaatteessa pallovalon vilkkumisella tai vilkkumattomuudella ei pitäisi olla mitään tekemistä sen kanssa, pitääkö auton pysähtyä.

Posteljooni soittaa kahdesti ja kaikkien summeria tai ehkä ei ollenkaan

Tältä se näyttää ulkopuolelta...

Yllärit ovat kivoja, mutta postilla lähetetyt harmillisen hankalia. Postiluukkumme on näet lähes olematon: sinne ei mahdu edes A5-kokoinen kirje ruttaantumatta. Edellisen kämppämme ainoa hyvä puoli oli ulko-oven isohko postiluukku, josta tungettiin kaikkien postit. Tämä kolmen luukun systeemi on suoraan sanottuna hanurista.

...ja tällaiselta sisäpuolelta.

Toki posti-ihminen voi jättää pakettikortin, ja lähetyksen voi noutaa jakelupisteestä. Se on ihan ok, mutta joskus posteljooni ei vaan jaksa (täyttää korttia) ja jättää paketin jonnekin. Erään kerran hän oli piilottanut lähetykseni kierrätyslaatikoiden taakse, josta löysin sen vasta noin viikon kuluttua, kun oli roskapäivä.

Roskapäivä


Roskapäivä on kerran viikossa. Roskat viedään yleensä edellisenä iltana kadunvarteen, koska tsunami ("jalkapartio" eli roskien "esijärjestelypataljoona" ja kaikki eri roska-autot) tulee aikaisin aamulla. Sekajätteet kannattaa säilyttää ulkona laareissaan (ei siis jättää jätesäkkiä sellaisenaan pihalle tai kadulle), koska muuten ketut käyvät repimässä ne, ja levittelevät roskat ympäriinsä. Talon yhteisiä kierrätyslaatikoita säilytämme etupihallamme.

Another red bus going nowhere


Joo, kannattaa varautua että dösän reitti tai päätepysäkki tai molemmat voivat muuttua kesken reissun. Kuljettaja ei välttis edes jaksa kuuluttaa asiasta erikseen, vaan sen huomaa kun yhtäkkiä dösän automaattikuulutus ilmoittaa eri määränpään kuin matkan alussa.

Tällaisissa tilanteissa kukaan ei yleensä sano kenellekään mitään, vaan alkaa armoton kännykän räpellys. Minä en räpellä, kun ei ole kännykkää. Joskus aikojen alussa tämä stressasi minua, mutta nykyään en jaksa hermostua (paitsi tietty se ottaa päähän noin niin kuin yleisellä tasolla ja erityisesti, jos on vessahätä): aina olen lopulta päässyt, sinne minne piti.

keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Vaimojen salatut elämät

Lola Shoneyin: The Secret Lives of Baba Segi's Wives
Serpent's Tail 2010
S. 245
Ei ole suomennettu ainakaan toistaiseksi


Kirjalla on pitkä, mutta sataprosenttisesti sisältöään kuvaava nimi. Nappivalinta suorastaan. Matkustakaamme Nigeriaan, joka on kirjan tapahtuma- ja kirjailijan kotimaa.


The Secret Lives of Baba Segi's Wives (ihanasti rimmaa) on avioliittoromaani. Avioliitossa on aviomiehen eli Baba Segin lisäksi neljä vaimoa. Ihan normaalikäytäntö joissakin kulttuureissa. Lukuisa määrä vaimoja voi viestiä miehen vauraudesta tai ainakin miehen halusta korostaa vakavaraisuutta tai/ja jotain muuta arvokkuutta. Runsas määrä lapsia on myös toivottavaa.

Baba Segille lapsia on siunaantunut seitsemän kolmesta vaimosta. Neljäs vaimo, Bolanle, tuottaa päänvaivaa, koska hän ei tule raskaaksi. Se on järkyttävä takaisku Baba Segille, joka nimenomaan haluaa levittää siementänsä. Bolanlessa on muutakin vikaa: hän on koulutettu nainen, joka osaa lukea ja kirjoittaa.

Baba Segi on näennäisesti talonsa jumala (vaimot kutsuvat häntä my lordiksi), joka pitää langat käsissään ja vaimot ruodussa; tekee kaikki päätökset ja määrää muutenkin kaikesta. Oven sulkeuduttua Baba Segin takana ensimmäinen vaimo pyörittää huushollia ja siinä sivussa yrittää hallita muitakin vaimoja. Baba Segi on autuaan tietämätön, mitä talossa tapahtuu hänen olleessaan poissa. Kullakin vaimolla tuntuu olevan - ja onkin - omat missionsa tässä avioliitossa.

Lola Shoneyin on tehnyt Baba Segistä huomattavan irvokkaan ja suorastaan koomisen hahmon, mutta samalla jollakin oudolla tavalla sääliä herättävän. Baba Segi on yksinkertainen ja vanhanaikainen, mutta ei varsinaisesti ilkeä eikä pahansuopa. Suuri osa kirjan mieshenkilöistä on hieman yksinkertaisia ja tahdottomia. Mietin haluaako kirjailija pelleillä miesten kustannuksella ja jos kyllä, niin se hänelle sallittakoon. Ei haitannut minua ollenkaan.

Kirjan naiset ovat huomattavasti monitahoisempia ja itsetietoisempia. Baba Segin vaimot (ehkä Bolanlea lukuun ottamatta) ovat ponnistaneet tiensä melko karuista olosuhteista ja avioliittoa vauraan miehen kanssa voi pitää ansiona (tai ainoana vaihtoehtona). Ensimmäiselle ja kolmannelle vaimolle se ei riitä, toinen vaimo taas on mitä on: hyväsydäminen, mutta melko omissa maailmoissaan.

Bolanle pilaa vaimojen näennäisen rauhan ja saa aikaan talossa melkoisen myrskyn ja juonittelun. Vaimojen salatut elämät alkavat rapistua ja paljastua hiljaksiin toistenkin silmille, mutta sitä ennen ehtii tapahtua kaikenlaista ja kirjan juoni saa suorastaan trillerimäisiä piirteitä. Kevyt ote ja humoristinen asenne säilyy kuitenkin läpi kirjan. Brutaalisuusmittari ei värähtele: sijoittaisin sen peräti nollaan.

Lukemista häiritsi repaleinen rakenne: on minä-kertojaa ja kerrontaa kolmannessa persoonassa. Eri kertojat on helppo tunnistaa eli ei ongelmia sen suhteen. Sen sijaan minua häiritsi aikavajoaminen ja -hyppely: oli toisinaan hieman työlästä ymmärtää, missä ajassa liikutaan (tämä siis etenkin muisteloiden kohdalla).

Olisin kaivannut selkeämpää siirtymistä ajasta toiseen: nyt tuntui että näiden aikatasojen välillä joutui kompuroimaan ja varomaan, ettei kaadu.  Lopulta aina selvisi, mistä on kyse, mutta en pidä siitä että minut kampataan. Pidän helposti kulkevasta tekstistä, sellaisesta joka valuu, liukuu tai juoksee mutta ei saa kivittää, kiitos.

Bongasin tämän kirjan Ompun blogista (tersuja!) 17.4. 2016 ja pistin oitis tilaukseen, koska halusin tietenkin lukea kirjan heti. Nyt on koittanut heti.

~~~

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa