Hae tästä blogista

torstai 29. elokuuta 2013

Kun painajaiset heräävät eloon

Tuomas Saloranta: Juuri sellainen yö
Kuoriaiskirjat 2013
S. 72
Pyytämäni arvostelukappale


Juuri sellaisen yön suhteen minulla ei ollut mitään ennakko-odotuksia. Kiinnostuin kirjasta luettuani Aamunkajon arvion siitä.

Ihan tuntematon ei Tuomas Saloranta minulle ennestään ole, sillä olen mm. lukenut hänen novellejaan joskus. Siitä on tosin aikaa, joten en niistä pahemmin mitään muista.

Juuri sellainen yö kertoo kolmen, keskenään hyvin erilaisen, lapsuudenystävän kohtaamisesta. Elämä on kuljetellut kutakin omiin suuntiinsa, ja yhteydenpitokin on väljähtänyt vuosien saatossa.

"Milloin he kaikki kolme edes olivat edellisen kerran tavanneet yhtä aikaa? Ylioppilasjuhlissa sen täytyi olla, mutta se päivä oli ollut yhtä kaaosta, ja kaiken jännityksen, onnittelujen ja pakollisten seremonioiden keskellä Markus taisi myös vältellä ystäviään."

Kirjassa tarkastellaan tapahtumia Markus Rantalan näkökulmasta, ja kerronta vaihtelee nykyisyyden ja menneisyyden välillä. Luonto - tai pikemminkin eräs tietty metsä - nousee tärkeään rooliin.

"Vain luonnosta vieraantuneille kaupunkilaisille metsä oli pelottava paikka. Markus tiesi, että metsässä oli puita ja risuja ja sammalta, jäniksiä ja oravia ja lintuja ja ehkä joku kettu, ja pimeässä metsässä suurin vaara oli kompastua ja taittaa nilkkansa..."

Niinhän sitä luulisi, mutta kun se metsä ei olekaan mikä tahansa metsä. Enempää en aio kertoa, koska spoilaaminen ei kuulu tapoihini. Sitä paitsi tässäpä vaihteeksi kirja, joka onnistui oikeasti yllättämään. Jännite (ja jännitys) säilyy kirjan loppuun asti, sillä tiedonmurusia tihkuu sopivalla tempolla.

Täytyy ihan onnitella Salorantaa siitä, ettei hän sorru sellaiseen klassiseen pidetään lukija jännityksessä ja epätietoisuudessa koko kirjan ajan, ja sitten aivan lopussa rysäytetään ulos koko potti rautalangsta vääntäen.

Ehei, Salorannan ei tarvitse selitellä, sillä hän pitää narut koko ajan käsissään ja luottaa lukijan omaan älyyn. Juuri sellaisessa yössä pääsee siis itsekin spekuloimaan - ja silti yllättymään. Minulle eräs tärkeä "viihtyvyystekijä" kirjassa onkin se, että minua pidetään pimennossa, muttei pimitetä liikaa.

Vaikka teema ja ympäristö sinällään ovat synkkiä, ei kirjasta silti puutu huumoria ja hullunkurista tilannekomiikkaa, jotka keventävät sopivasti muuten raskasta tunnelmaa. Kaverusten letkautukset toisilleen saivat minut hörähtelemään ääneen. Salorannan kieli on muutenkin eloisaa ja kokonaisuutena pidän hänen tyylistään kirjoittaa.

"Et kyllä polta autossa", Markus sanoi. Kivijärvi katsoi häntä pöyristyneenä.
"Jumalauta, ties mikä yritti äsken tappaa meidät, ja sä vaan jaksat nillittää..."


Mistäs minä nyt sitten nillittäisin? Eipä tule mieleeni oikeastaan mitään. Jos ihan väkisin pitäisi jostain valittaa, niin olisin voinut lukea enemmänkin. Toisaalta turhan moni romaani pilataan venyttämällä se monisataasivuiseksi vain siksi, että siinä olisi sivuja.

Haluan huomioida myös kirjan kannen, jonka on tehnyt Antti Vanhatalo. Hän on selkeästi lukenut Salorannan kirjan, rohkenen olettaa. Kansi on "sarjakuvamainen", ehkä hitusen naiivi (minä kyllä pidän pidän tuosta kannesta eli naiivi ei edusta tässä yhteydessä mitään negatiivista), mutta kun olet lukenut kirjan, ymmärrät sen (kansikuvan) symboliikan täysin (ja jos et ymmärrä, et kyllä ymmärtänyt kirjaakaan).

Myös kirjavinkeissä on kirjasta kirjoitettu.

Aion ehdottomasti lukea Salorantaa jatkossakin. Salorannan teoksiin voi tutustua mm. Kuoriaiskirjojen sivulla. Joitakin Salorannan novelleja pääsee lukemaan Ursin (Uusrahvaanomainen spekulatiivinen fiktio) sivuillta.

keskiviikko 28. elokuuta 2013

Saata minut sinne, missä sieluni saa rauhan

Mia Vänskä: Saattaja
Atena 2011
S. 308


Kirjailija usein jakaa kiitoksia kirjansa alussa tai lopussa. 

Minä näin lukijan ominaisuudessa haluan alkuun jakaa kiitokseni Annikalle (Rakkaudesta kirjoihin), jonka ansiosta tämän kirjan sain lukea.

Kiitos siis, ystävä, kun lahjoit(it) minulle tämän kirjan - lukukokemus oli antoisa ja sopi hyvin tähän hetkeen!

Liljan elämä muljahtaa raiteiltaan, kun hän löytää aviomiehensä pedissä toisen naisen kanssa. Se on viimeinen niitti: Lilja nostaa kytkintä ja lopulta palaa takaisin lapsuutensa kotitaloon. Virhe.

Saattaja on juoneltaan melko klassinen kauhugenren tarina. Tuli mieleeni jotkin kauhuelokuvat, joita olen katsonut. Useissa tällaisissa ns. tuonpuoleistarinoissa on tiettyjä samankaltaisuuksia ja tunnistin ne tässäkin kirjasta.

Koin olevani elokuvissa lukiessani tätä kirjaa. Se on hyvä merkki. Vänskä osaa maalata maisemat ja henkilöt, tehdä niistä kuvat lukijalle. Hän (Vänskä) ei myöskään sorru liikaan selittelyyn ja puhkianalysointiin, vaan luottaa siihen, että lukija osaa itsekin.

Kirja pysyy mielenkiintoisena alusta loppuun. Tylsiä suvantokohtia ei tule. Sellaiset tuntuvat olevan (yli)pitkien kirjojen ongelma. Ajatellaan, että pidemmässä kirjassa päästään lähemmäs henkilöhahmoja, tullaan tutummaksi.  Noh, Vänskä osaa kyllä tuoda henkilöt lähelle ilman viidensadan sivun jaaritteluja.

Pidin Saattajasta kovasti. Ajoittain jopa hieman jännitti, ei paljon mutta pientä kihelmöintiä tunsin aivolohkossani hetken aikaa. Vänskä ei tosin edes yrittänyt pitää lukijaa jännityksessä, vaan katkaisi sen (jännityksen) melko nopeasti. Kauhua kirjassa edustavat lähinnä jo aiemmin mainitsemani piirteet.

Sitten nipotusosuus. Vänskä korvaa hän-pronominin todella usein viittaamalla henkilöön "tämänä". "Tämän" käyttämiselle ei usein ollut mitään perustetta, vaan monesti "hän" olisi ollut sopiva muoto. Runsaan "tämän" viljelemisen olisi voinut myös joissakin tapauksissa korvata erilaisella lauserakenteella. Nipotan tästä siksi, koska "tämä" esiintyi kirjassa sen verran usein, että se tosiaan alkoi häiritä lukemista.

"Liljan lähdettyä Jokesta ei ollut kuulunut muutamaan viikkoon mitään. Kun Jokke oli tajunnut, ettei hän aikonutkaan palata heti, tämä oli alkanut soitella ja ja ruvennut ilkeäksi."

"Tämä" viittaa Liljaan, mutta ei Lilja ryhtynyt ilkeäksi saati alkanut kenellekään soitella.


Loppufiilis: kannatti lukea. Saattaja on helppo- ja nopealukuinen, ja kirjan pariin palasi aina mielellään. Voisin kuvitella lukevani lisääkin Vänskää.

Kirjan kannelle haluan antaa kunniamaininnan. Se on karmaisevan ihastuttava ja kuvaa kirjaakin erinomaisesti. En löytänyt mainintaa kannen tekijästä.

~~~

Kirjan on lisäkseni lukenut luonnollisesti Annika. Hän valottaa arviossaan hieman enemmän kirjan sisältöä (ei mitään juonipaljastuksia kuitenkaan), joten kannattaa vilkaista.

Yhdyn myös Emilien (Le Masque Rouge) mietteisiin kirjasta.  Oikeastaan koin kirjan melko samalla tavoin kuin hän. Saattaja päättyi niin, että jatko-osa voisi olla mahdollinen. Itse en tosin tiedä kiinnostaisiko minua enää jatkoa lukea.

Morre (Morren maailma) ei ollut yhtä vaikuttunut kirjasta ja kiinnitti huomiota joidenkin tapausten kliseisyyteen. Huomiot ovat perusteltuja ja voisin yhtyä niihin(kin). Tosin minua ne eivät häirinneet oikeastaan ollenkaan lukemisen aikana.

Myös Villasukka (kirjahyllyssä) oli kiinnittänyt huomiota kliseisyyteen ja teemojen runsauteen.

~~~

Osallistun tällä kirjalla kiinteistöhaasteeseen. Liljan lapsuudenkodilla on suuri merkitys tässä kirjassa.

lauantai 24. elokuuta 2013

Miten päästä eroon Matthewsta?

Jane Fallon: Getting Rid of Matthew
Penguin 2007
S. 410

Olen tässä viime aikoina lukenut synkähköjä kirjoja. Oma mielikin on ollut aika musta, joten ajattelin piristää itseäni chick litillä.

Senhän pitäisi kaiketi olla sellaista kevyttä hömppää, josta tulee kiva olo. Vai pitäisikö, teenkö nyt liian suuren yleistyksen?

Nimensä mukaisesti kirjassa yritetään päästä eroon Matthewsta. Tai Helen yrittää päästä, kun oivaltaa ettei neljän vuoden salapanosuhteen jälkeen haluakaan kyseistä miestä vaivoikseen.

Helenillä ei ole kuitenkaan sydäntä paiskata miespoloa ulos, kun hän (Matthew) rantautuu yllättäin oven taakse ja ilmoittaa, että aikoo muuttaa Helenin luokse.

(Helen suhteestaan Matthewiin)

"It was a bit like living in London: you never actually went to Madame Tussauds, but it was comforting to know it was there should you ever want to. It wasn't Matthews fault, but she was starting to realize it had all been a big mistake."

Liemi on valmis, mutta lisääntyy alati mitä erilaisemmin maustein: Helen ryöppää suustaan valheen jos toisenkin, kolmannenkin. Ja niin edelleen. Eihän siinä pysy enää laskuissa mukana saati, että Helen itsekään muistaisi, mitä oli tullut sanottua ja kuka hän nyt loppujen lopuksi olikaan ja kenelle.

Kirja olisi voinut naurattaa (ja kyllähän se siis naurattikin ajoittain), ellei se olisi samalla etonut. Helen näyttäytyy melkoisen moraalittomana sutturana, joka itsekkäästi ujuttaa lonkeroitansa joka paikkaan - jopa Matthewn vaimoon hän tutustuu ja elelee härskisti kaksoiselämää.

Takakansi
En voi väittää, että olisin itsekään mikään korkean moraalin ruumiillistuma, mutta tämä oli kyllä jo aika paksua. Niin paksua, ettei se oikein jaksanut naurattaa (paitsi välillä), vaikka Fallon yrittää tavoitella kepeää tyyliä erityisen mustalla ironialla höystettynä. Helen kyllä tajuaa tekostensa kierouden ja ällöttävyyden, mutta ei nähtävästi voi itselleen mitään.

En voi muuta kuin huokaista helpotuksesta, ettei omassa elämässäni ole tuollaisia ihmissuhdedraamoja kuin tässä kirjassa. Sitä draamaa nimittäin riittää niin kotona kuin työpaikallakin (siis tässä kirjassa, ei minun elämässäni todellakaan!). Huh.

'Are you OK?' (Matthew kysyy)
'Yes,' sniffed Helen, obviously not.
'Do you want to talk about it? Is it me?'
'No. Yes. Are you happy, Matthew?'
'Of course I am,' he said nervously.
'How can you be? We hardly talk to each other any more, we hardly ever have sex, the flat's way too small for the two of us, you never see your kids, your sister hates me...'
'We can have more sex,' he said, missing the point entirely.


Kun pääsin moraalisesta dilemmasta yli, aloin oikeastaan pitää kirjasta (ja jopa Helenistä - ei hän nyt niin kamala ollutkaan, ehkä). Tosin suuren osan kirjasta koin myötähäpeää Helenin puolesta ja jännäsin, milloin hän mokaa lopullisesti.

Kuten huomata saattaa, tämä kirja herätti minussa melkoisen sekavia ja ristiriitaisia tunteita. Kirjaa lukiessa en osannut oikein itsekään päättää pidänkö siitä vai en. Eipä tullut silti mieleeni jättää sitä kesken, ehei. Kliseisesti sanoen kirja on varsin koukuttava, ei ihan alusta lähtien mutta jossain puolen välin paikkeilla tämä valas oli niin jumissa verkossa, että kirjaa piti oikein rohmuta.

Kirjan kieli on ajoittain vähän tönkköä, mutta siihen tottui aika nopeasti. Tämä onkin Fallonin esikoinen enkä huomannut vastaavaa kökköisyyttä hänen myöhemmässä kirjassaan The Ugly Sister. Rankkaisin tämän "Matista eroon hankkiutumisen" kuitenkin paremmaksi, aika paljonkin paremmaksi, kuin tuon "Ruman sisaren".

Nyt seuraa järisyttävä paljastus:
minulla on vielä yksi lukematon Jane Fallonin kirja (Foursome) hyllyssäni. En aio siihen ihan heti tarttua, koska en jaksa lukea useampaa selkeästi ihmissuhteiden ympärillä pyörivää kirjaa putkeen. Mutta vähäisen chick lit -kokemukseni perusteella uskallan julistaa, että luen varmasti jatkossakin kyseisen genren kirjoja.

Kirjassa viljellään melkoisen paljon fuckia. Minua se ei häirinnyt ja alla olevalle kohtaukselle hirnuin oikein ääneen (tämän hauskuuden ymmärtää vielä paremmin, kun lukee sen kontekstissaan).

"Fucking great - now she'd have to move. One of the greatest things about London was the fact that no one ever spoke to each other, because the minute they did you'd realize that they were fucking insane and you had no choice but to get as far away from them as possible."


Ps. Toisessa kuvassa on kirjan takakansi, joka houkutti minut tämän kirjan taannoin hankkimaan. Klikkaa kuva suuremmaksi ja lue!

~~~

Osallistun tällä kirjalla kirjavuoren valloitukseen.

torstai 22. elokuuta 2013

Misery lit eli huorajournalismi?

Anette Årheim: Misery lit
Brutaalien ja kaiken paljastavien kertomusten imu
Avain 2013
S. 126
Kirja on pyytämäni arvostelukappale

Tästä kirjasta on hieman vaikea kirjoittaa, koska otaksun tietäväni aiheesta (eli Misery lit -genrestä) melkoisen paljon ennestään. Luenhan itsekin, jos en paljon niin jonkin verran, kyseistä genreä (pääasiassa brittisellaista).

Se ei tietenkään tee minusta minkään sortin asiantuntijaa, joten sellaista viittaa en ole harteilleni sovittamassa.

Årheim käsittelee kirjassaan lähinnä kurjuuskirjallisuutta ja sen asemaa ja merkityksiä Ruotsissa - siis nimenomaan Ruotsissa.

Årheim kirjoittaa esipuheessaan:

"Tutkimukseni on keskittynyt lukiolaisten kiinnostukseen kirjallisia kurjia elämänkohtaloita kohtaan sekä siihen, kuinka he näitä kertomuksia lukevat."

Otanta on siis todella suppea, vaikka Årheim väittää kirjassaan, että "tekemättä pakottavia johtopäätöksiä voin kuitenkin todeta, että monet muut lähiympäristöni lukijaryhmät ovat kerta toisensa jälkeen vahvistaneet nämä nuorten lausunnot aina kun puhe on kääntynyt tutkimukseeni."

"Kurjia" brittikansia.
Valitettavasti en arvosta kovin korkealle empiirisiä kokemuksia (tieteellisessä) tutkimuksessa, kun tietoa on kuitenkin saatavilla menetelmin, joita voi mitata, esimerkiksi kyselylomakkein jne. Tällöin otanta on myös laajempi eikä perustu vain tutkijan omaan lähipiiriin ja tiettyihin kirjoihin.

Suppea otanta näkyy kirjassa, josta olisi varmasti tullut melko toisenlainen, jos

a) Årheim olisi laajentanut haastateltavien kirjoa tai
b) haastatellut kokonaan jotain toista kohderyhmää.

Årheim vetoaa usein epämääräisesti "moneen" lukijaan. Moni lukija sitä ja tätä. Tulkitsen näiden monien lukijoiden tarkoittavan niitä lukiolaisia, joita Årheim on haastatellut ja tutkinut.

Mutta mitä se misery lit nyt sitten on?

Mis lit käsittelee "umpisurkeaa elämää", joka "päättyy onnellisesti" ja joka ennen kaikkea perustuu "todellisiin tapahtumiin". Tapahtumia kuvataa usein lapsen näkökulmasta. (s. 72) Årheim lisää kuitenkin myöhemmin kirjassaan, että aina näillä "tositarinoilla" ei ole onnellista loppua.

Årheim kiinnittää suurta huomiota käsittelemiensä kirjojen totuuspohjaan, senpä takia hän käyttää sitaatteja puhuessaan "tositarinoista".

1. Minulle kylläkin on aivan selvää, että jos henkilö kirjoittaa kurjasta lapsuudestaan, on luonnollisesti kyseessä subjektiivinen ja yksipuolinen totuus.

On myös selvää, ettei varmasti kukaan voi muistaa sanasta sanaan joskus sata vuotta sitten käytyjä keskusteluja, joten otaksuisin, että normaaliälyllä varustettu lukija osaa lukea kriittisesti. Årheimin mukaan tosi ei osaa, mutta ehkä se johtuu hänen valitsemastaan kohderyhmästä? Jos nimittäin jostakin yllätyin niin ruotsalaisnuorten (tai ainakin Tomaksen) heikosta medialukutaidosta.

Jenkkikansia.
Kuka Tomas? Tomas on lukiolainen, jota Årheim haastatteli kirjaansa varten. Tomas ja Årheim keskustelivat lähinnä Liza Marklundin kirjasta Uhatut. Keskustelut kylläkin sivuavat melko vähän itse kirjaa ja erityisen paljon Tomaksen (ennakkoluuloista) suhtautumista maahanmuttajiin.

Ihan mielenkiintoista luettavaa sinänsä, mutta en ehkä ihan tajunnut, miten se lopulta liittyy misery litiin (muuten kuin, että Tomas vahvistaa ennakkoluulojaan kirjan avulla). En ole itse Uhattuja lukenut, joten en voi ottaa kantaa itse kirjaan. Pitäisikin varmaan hommata kys. kirja ihan uteliaisuudesta.


2. Toinen seikka on, että ketä kiinnostaa. Onko sillä lopulta suurtakaan merkitystä, onko tarina kuinka tosi? Siis niin kauan kuin kyseessä ei ole esimerkiksi julkisuuden henkilön kirjoittama kirja. Toki sellaisetkin ovat aina subjektiivisia, mutta ainakin selkeät faktaosuudet voi yleensä tarkistaa.

Itse suhtaudun näihin misery lit -kirjoihin melko neutraalisti. En lue niitä sen takia, että niiden kannet huutavat "tositarina" tmv. Luen niitä siksi, että ne kiinnostavat minua eikä minulle ole lopulta erityisen tärkeää onko tarina tosi vai ei. Vastaavia tarinoita löytyy myös fiktiona, tässäpä eräs esimerkki.

Tapaus Natasha Kampusch (minulla on muuten tämä kirja hyllyssäni, mutten ole vielä lukenut):

"Itse tulen vähän kärsimättömäksi, kun päähenkilön ajatukset ryöstäjän eleen tai katseen perusteella harhautuvat usean sivun mittaisille sivupoluille. Ja sitten tunnen tietenkin huonoa omaatuntoa. Hyvänen aika! Tyttölapsihan on istunut sekopään vankina 2096 päivää ja minä olen 'kärsimätön', kun tarina ei etene. Synti ja häpeä - monet lukijoista eivät todennäköisesti reagoi kuten minä vaan arvostavat pitkitettyä kärsimystä. Jos pokkarin kannessa siteerattuja arvostelijoita on uskominen, näin on."

Kun Årheim kuitenkin on tutkija, olisi hän ehkä voinut tutkia aihettaan kunnolla? Hän on kirjassaan keskittynyt lähinnä yksittäisten kirjojen ruotimiseen sen sijaan, että olisi tehnyt kyselyitä. Luulisi, että vähintä mitä tutkija voi tehdä, on ymmärtää, että kirjankansien lyhyet siteeraukset edustavat vain mainitun (yleensä kai kriitikon?) henkilön mielipidettä, ja se on läntätty siihen vauhdittaakseen teoksen houkuttelevuutta/myyntiä.

Susi lampaiden vaatteissa eli fiktiota.
Itse pidin muun muassa Constance Briscoeta (Ugly) ärsyttävänä.  Empiiriset tutkimukseni myös osoittavat, että lähipiirissäni moni muukin on kokenut "tositarinoiden" henkilöitä ärsyttävinä, vaikka pitäisi periaatteessa sääliä.

Mielestäni Årheim aliarvioi lukijoita - voisko johtua hänen haastattelemastaan kohderyhmästä. Ja miksi hän tukeutuu kriitikoiden mielipiteisiin?

Tapaus Felicia Feldt (Näkymätön tytär, Otava 2013):

 "Feldt ei näytä myöskään pyrkivän uhrin rooliin, eikä kerjää lukijoiden myötätuntoa. Aase Berg toteaa Expressenissä, että hänen os suorastaan vaikea pitää kirjan Feliciasta ja itse olen taipuvainen olemaan samaa mieltä... On vapauttavaa, ettei kirjan lukukokemus ole ehdollinen - lukijan ei tarvitse sääliä Feliciaa."

En ole lukenut tätäkään kirjaa, mutta sen perusteella, mitä olen misery litejä lukenut, ei niissä suinkaan aina kalastella sääliä.

Monet - eivät tietenkään kaikki - lukemistani kirjoista ovat varsin pohdiskelevia. Kirjoissa käsitellään paljon omaa syyllisyyttä ja osuutta tapahtumiin. Usein toki melko "kierosta näkökulmasta", mutta sitähän se on, kun on ns. kasvatettu kieroon.

Minua näissä kirjoissa kiehtovat erityisesti pohdiskelevat osuudet, eivät siis niinkään ne brutaalit kohtaukset ja kuvaukset. Väittäisin jopa, että lukemissani kirjoissa eivät pääasiassa ole ne kauhistuttavat teot, vaan nimenomaan niiden kokeminen ja käsitteleminen.

Olen pohtinut omaa suhdettani misery litiin täällä. Parhaimmillaan kyseisen genren kirjat pistävät ajattelemaan ja pohtimaan.

"Oma elämäntilanne tuntuu kuitenkin ehkä hieman helpommin hallittavalta, kun on lukenut niistä, joilla asiat ovat vielä huonommin."

No tulihan se sieltä. Syyhän sekin näitä kirjoja on lukea, en sitä käy kiistämään.

Monikulttuurista kurjuutta.
Huomaan olevani melkoisen kriittinen vastarannankiiski näissä mietteissäni. Se voi johtua siitä, että tulkitsen kirjaa väärin ja unohdan itsekin, että otanta on todellakin varsin suppea.

En myöskään ole perillä Ruotsin tilanteesta ja luonnollisesti vertaan kirjan näkemyksiä ja väitteitä omiin kokemuksiinii. Ne eivät täysin kohtaa, kuten on kaiketi tullut ilmi.

Kaikesta huolimatta kirja on mielenkiintoinen. Årheim pohtii median merkitystä ja vaikutusta näihin kurjuustarinoihin. Hän kiinnittää huomiota ja analysoi genren kirjojen kansia (Ruotsissa). Hän myös analysoi yksittäisten kirjojen kieltä ja rakennetta, mikä on varsin kiinnostavaa luettavaa.

Kaiken kaikkiaan tämä kirja tarjoilee ihan mielenkiintoisen, joskin valitettavan negatiivissävytteisen, kurkistuksen misery lit -genreen (Ruotsissa). Mitään kovin mullistavaa ja uutta kirja ei tarjonnut ainakaan minulle.

Mielenterveysongelma-kurjuutta.
Kirjasta on kirjoittanut lisäkseni ainakin Paula (Luen ja kirjoitan) sekä Mari A (Mari A:n kirjablogi). Kannattaa lukea myös kommentit, siellä on hyvää keskustelua.

keskiviikko 21. elokuuta 2013

Luovutetut tapaukset

Minulla on tapana silloin tällöin listata kirjat, jotka ovat syystä tai toisesta jääneet kesken. Tässäpä taas pari sellaista tapausta.

Amy Corzine (Charlotte Brontë): Jane Eyre - the graphic novel 

Moni on varmasti tietoinen Charlotte Brontën kirjoittamasta romaanista Jane Eyre. Tämä sarjakuva perustuu kyseiseen romaaniin. En ole romaania lukenut ja tämäkin sarjakuva jäi kesken.

Syitä on monia: vaikka kuvitus on melko mielenkiintoinen ja mukavan synkkä, se on jokseenkin sekava. Tai henkilöt ovat sekavia: en aina erottanut niitä toisistaan ja se alkoi ärsyttää. Aihe on kuitenkin mielenkiintoinen, joten päätin että luen Jane Eyren perinteisenä romaanina.


Emma Woolf: The Ministry of Thin

Luin esipuheen ja about parikymmentä sivua. Sitten alkoi tökkiä. Nimestä voi melko hyvin päätellä, mistä kirja kertoo: yhteiskunnasta (ja tietenkin yksilöistä), jossa laihuudesta on tullut suorastaan pakkomielle.

Aihe on sinänsä kiinnostava, mutta ainakaan kirjan alku ei tuonut mitään uutta. Woolf kirjoittaa ihan nasevasti, mutta luulen että aika oli nyt väärä. En vain juuri tällä hetkellä jaksa lukea aiheesta. Kenties luen kirjan joskus myöhemmin kokonaan.


Anonymous (eli Beatrice Sparks): Go Ask Alice

Kirja vaikutti kiinnostavalta (enhän toki olisi sitä muuten charity shopista ostanut) ja luinkin sitä sata sivua. Vai pitäisikö sanoa tarvoin ne sata sivua kyllästymiskuoleman partaalla ennen kuin pistin kirjan tauolle.

Sillä tauolla kirja on edelleen ja saa luvan jäädäkin. Juhlallisesti poistin kirjanmerkin ja siivosin kirjan kaappiin pois satuttamasta silmiäni ja muistuttamasta "epäonnistumisestani".

Ei vain kerta kaikkiaan kiinnosta, ei sitten millään. En pidä kirjan kielestä, en pidä oikeastaan koko aiheestakaan. Ei edes kiinnosta, miten kirjassa lopulta käy.

Ihan sama, joten mitäpä sitä loppuun asti lukemaan. Jos joku muuten tämän kirjan haluaa, huikatkoon kommenttilootassa. Pistän sen ilolla kiertoon.

Tosin olen edelleen "rampa" enkä pääse edes postiin (vaikka se on vain parinsadan metrin päässä) eli nopeaa toimitusta tuskin on luvassa. Tai eihän sitä tiedä, jos tapahtuu ihmeparantuminen, mutta alkaa tässä kuulkaa usko mennä.

Odottelen parhaillaan puhelua lääkäriltä, sillä maanantaina saamani lääkkeet ovat yhtä tyhjän kanssa ja olen alkanut epäillä, että diagnoosikin on väärä. Tosin mistäs minä mitään tiedän, kun ei ole ennen ollut polvivammoja tai muutenkaan ongelmia polvien kanssa.

Tämä ei siis nyt liity kirjoihin, mutta jos jollakin on kokemusta polven rasitus- tai muista vammoista, niin saa kertoa omia "toipumistarinoita" tai antaa vinkkejä, mitä tehdä. Minulla on siis tällä hetkellä diagnosoitu "bruised knee" (vasen paha, oikea ei niin paha).


perjantai 16. elokuuta 2013

Kun elämäsi on ennalta eletty

Reeta Aarnio: Hän joka ei pelkää
Otava 2013
S. 254
Arvostelukappale

Ruuhessa, joka rantautuu vieraalle maalle, makaa nuori poika, Kirai. Ruuhen - ja pojan - löytävät sattumalta sisatukset Rei ja Asisi. Eikä mikään ole enää ennallaan sen jälkeen.

Kirai tuo muassaan toisenlaisen todellisuuden, toisenlaisen tavan elää. Sellaisen, josta Rei ja Asisi eivät ole osanneet edes haaveilla. Ei, sisarusten maailmassa kaikki on ennalta päätettyä ja omaan tulevaisuuteensa voi vaikuttaa hyvin vähän.

Aarnio maalaa dystopisen (kauhu)kuvan jostakin kaukaisesta tulevaisuudesta. Ajasta jälkeen (maailman) toisen "tuhoutumisen".


Maailmassa on ikään kuin kaksi "kansaa": järjestäynyt ja hallittu kantakansa ja niin sanottu villi reuna-alue, jonka heimoja pidetään uhkana. Tai niiden uskotellaan olevan uhka.

Aarnio on luonut hierarkisen maailman, jossa kaikkea valvoo ns. keskusvalvomo. Kansan jäsenet ovat tarkoin valittuja ja seulottuja, perimältään lähes täydellisiä yksilöitä. Kirjaa lukiessani en voinut olla ajattelematta Hitleriä ja keskitysleirejä.

Reuna-alueen ihmisiä kutsutaan atavaaneiksi, jollainen Kiraikin siis on. He edustavat tietyllä tapaa henkistä ja vapaata kansaa. Hierarkioita toki on hänenkin heimollaan, mutta sellaisia on lähes aina siellä, missä on ihmisiä. Atavaaneista tuli mieleeni noin yleisellä tasolla Afrikan eri kansat ja heimot.

Saamme kuulla Kirain äidin kertomana atavaanien "luomiskertomuksen", jonka koin olevan "spiritualistinen" toisinto Raamatun luomiskertomuksesta. Raamit ovat samat, mutta itse tarina erilainen. Koin sen hyvinkin mielenkiintoisena.

Hallitsevan maan ja kansan uudelleen synnyssä voisi nähdä piirteitä evoluutioteoriasta. Tiettyä vastakkainasettelua siis esiintyy: kaksi erilaista näkökulmaa uuden maailman synnystä.

Kirja on kirjoitettu useamman henkilön näkökulmasta: Pääasiassa äänensä saavat kuuluviin sekä sisarukset Rei ja Asisi että Kirai. Kerronan vaihtelevuus toimii hyvin ja tuo samalla monipuolisuutta ja näkökulmia tarinaan.

Mutta mitä bessetit oikein ovat? Entäs humeenit? Kirjassa törmätään useisiin erikoisiin nimityksiin, mutta Aarnio ei ryhdy niitä sen kummemmin avaamaan. Aluksi takerruin näihin outoihin sanoihin ja koin ärtymystä, koska en tiennyt, mitä niillä noin tarkalleen ottaen tarkoitetaan.

Luulen, että se on tahallista. Aarnio vihjailee sen verran, että lukija voi vedellä johtopäätöksiä. Itse päättelin, että bessetit ovat kenties lampaita, humeenit mahdollisesti susia. Kirjassa esiintyy myös muun muassa kuduja, joiden oletan olevan lehmiä. 

Kirjassa on muitakin "sanaväännöksiä", joiden Aarnio olettaa lukijan osaavan yhdistää johonkin tiettyyn tämän päivän tuotteeseen tai laitteeseen. Luultavasti oikein oletettu, koska osasin tehdä johtopäätöksiä: ne voivat tosin olla vääriä. Kokonaisuudessaan kirja on varsin selkeä eli ei kannata huolestua erikoisista sanoista.

Minulle tällainen (nuorille aikuisille?) tarkoitettu fantasiamainen dystopia on melko uusi genretuttavuus. Ennakkoluuloja minulla oli etukäteen, mutta ihan turhaan. En kuivunut kasaan kirjaa lukiessani, vaan jopa viihdyin oikein mainiosti. Minulla oli hankaluuksia laskea kirjaa käsistäni, koska lyhkäiset luvut ja varsin koukuttavat tapahtumat houkuttelivat lukemaan vielä yhden luvun - ja sitten vielä yksi ja sitten ei kyllä enää. Paitsi yksi.

~~~

Tällä kertaa kuvituksena on tavallinen kansikuva (kannen tekijää ei ole mainittu). Olen loukannut jalkani ja olen käytännössä liikuntakyvytön (okei, voin kontata tai klenkata erittäin hitaasti, jos saan tukea), joten kuvat jäävät nyt toistaiseksi ottamatta.

tiistai 13. elokuuta 2013

Kuka kukin on?

John Harwood: The Asylum
Jonathan Cape 2013
S. 257


Vuosi 1882. Georgina Ferrars herää vieraasta sängystä. Lakana tuntuu karhealta ihoa vasten, eikä huonekaan näytä tutulta.

Käy ilmi, että hän on mielisairaalassa (käytän tässä arviossani tuota vanhentunutta ilmausta, koska se sopii ajankuvaan), mutta Georginalla ei ole aavistustakaan, miten hän on sinne päätynyt. Hän muistaa lähinnä nimensä, mutta onko sekään oikea?

"I woke, as it seemed, from a nightmare of being stretched on the rack, only to sink into another dream in which I was lying in a strange bed, afraid to open my eyes for fear of what I might see."

John Harwood nappasi mielenkiintoni heti ensimmäisestä sivusta lähtien. Tai ei, pelkästään kirjan nimi vakuutti minut, mutta minut onkin helppo viekoitella käyttämällä mielenterveyteen liittyviä assosiaatioita.

Myös kirjaston henkilökunnalla, noilla korruptoituneilla kirjojen esillepanijoilla, oli näppinsä pelissä: The Asylum oli asetettu näkyvästi esittelyhyllylle! En olisi ehkä lainkaan huomannut kyseistä kirjaa, ellei se olisi siinä ollut. Minulla on nimittäin tapana käydä aina ensin läpi kirjastomme lukuisat "teemapöydät".

(Tarkoitukseni on tehdä kirjastopostaus, jossa kerron tuosta lukemiseen houkuttelevasta laitoksesta ihan kuvien kera. Kuvat puuttuvat, joten siksi juttu jumittaa.)

Takaisin mielisairaalaan, jossa Georgina on saanut seurakseen laitoksen lääkärin, Maynard Strakerin.

"Have no fear, Miss Ashton. I am entirely at your service."

Mutta mitä ihmettä? Eihän Georginan nimi ole Miss Ashton eikä hän varsinkaan kuulu minnekään hullujenhuoneelle! Vai onko ja kuuluuko?

Kirja on jaettu kolmeen osaan ja etenkin ensimmäinen osa kiihotti mieltäni, ajoittain jopa jännitti omien spekulaatioiden lomassa. Tässä kirjassa pääseekin mukavasti arvuuttelemaan Georginan (tai kuka hän nyt onkaan) mystistä ilmestymistä sairaalaan ja vielä mystisempää muistinmenetystä.

Pidin valtavasti kirjan goottilaisesta tunnelmasta ja tapojen ja käytäntöjen tiimoilta esiin pilkistävää ajankuvausta. Harwoodin kieli on sujuvaa ja kaunista, ilo lukea.

Harwood myös osoittaa, että jännitteen - ja jännityksen - luomiseen ei tarvita välttämättä mitään tuulennopeaa äksöniä. Minuun ainakin tehoaa paremmin taiten luotu "hiljainen kauhu." En tosin sanoisi kirjaa kauhukirjaksi, vaikka siinä periaatteessa joitakin sellaisia piirteitä onkin.

Mutta mutta... Nyt tulevat ne kuuluisat mutat. Loppua kohden - oikeastaan jo puolivälissä - kirja alkaa menettää tehoaan. Mukana menossa on päiväkirjaa ja kirjeitä, jotka valottavat mukavasti tämän keissin taustaa ja ovat erittäinkin mielenkiintoista luettavaa. Siitäkin huolimatta, että mielestäni kirjeet olivat epäuskottavia. Ei kai kukaan kirjoita noin seikkaperäisiä kirjeitä, joissa vastaanottajaa huomioidaan lähinnä vain sivulauseessa?

No ei se mitään, sekään ei olisi ollut ongelma (kirjeet olivat äärimmäisen kiintoisia), mutta arvasin jo tässä vaiheessa, mistä tässä "tapaus Georginassa" on kyse. Vaikka Harwood onnistuu kylvämään vielä yhden yllätyksen, ei se onnistunut viemään mattoa altani. Loppu olikin sitten tietyssä mielessä melko ennalta-arvattava, vaikka tunnustan kyllä, että silti olin edelleen koukussa.

Kirjan lopusta en pitänyt ja Harwood sortuu kauhistuttavaan perisyntiin: nimittäin tolkuttomaan selittelyyn, jonka takia sain melkein päänsäryn. Oi miksi hän ei valinnut toisentyylistä tapaa? Harwood osaa kyllä kirjoittaa, joten hän varmasti olisi löytänyt toisen tavan selittää asiat. Nyt kyseessä oli lähinnä kliseinen kaiken paljastava monologi, joka siinä tilanteessa oli kaukana uskottavasta.

Kaiken kaikkiaan pidin kyllä tästä kirjasta ja ehdottomasti se kannatti lukea - ihan jo pelkän miljöönsäkin takia. Tylsää hetkeä ei minulle tämän kirjan kanssa tullut ja pidin kovasti siitä, että sain itse olla mukana arvuuttelemassa juonta. Rohkenen kyllä tätä suositella trillereiden ystäville.


Kirjaa ei käsittääkseni ole käännetty suomeksi eikä ole tietoa käännetäänkö ikinä.

Etusivun kansi: Malgorzata Maj/Arcangel
Kuvasin kirjan pihallamme (näkymät naapurin pihalle).

~~~


Osallistun tällä kirjalla seuraaviin haasteisiin:


Mieleni on rajaton
Kiinteistöhaaste (pääsin juuri ladosta mökkiin, jee!)

tiistai 6. elokuuta 2013

Miksi minä murhaisin mieheni?

Martina Cole: Two Women
Headline 1999
S. 663

Joskus haluan lukea kirjan, josta tiedän jo ennakkoon, mitä saan. Martina Cole on eräs sellainen kirjailija, joka käyttää kirjoissaan samaa kaavaa (tämä empiirinen väite perustuu neljään häneltä lukemaani kirjaan).

Ja mikäpäs siinä, kun on kehittänyt varmasti itselleenkin mieluisen reseptin, jolla syntyy koukuttava ja mielenkiintoinen kirja.

Colelle ominaiseen tapaan Two Women on eräänlainen sukukertomus. Keskiössä on Susan Dalston, jonka elämä käydään läpi perinpohjaisesti aina lapsuudesta - ja vähän ennen sitäkin - lähtien. Sitä möytä lukijalle valottuu, miksi Susan on mitä on ja ennen kaikkea miksi hän lopulta raa'asti murhaa aviomioehensä.

Tapahtumapaikkana on pääasiassa Lontoon itäinen lähiö, ja aika ennen puhelimia ja tietokoneita. Kuten muissakin lukemissani Colen kirjoissa tässä käsitellään niinikään Lontoon pahamaineista alamaailmaa. Tässä kirjassa se (alamaailman kuvaus ja hierarkiat) on kuitenkin enemmänkin sivuosassa verrattuna muihin lukemiini Colen kirjoihin.

Two women on enemmänkin suhdekirja kieroutuneista suhteista. Susanin lapsuudessa ns. normaalit perhe-elämän esimerkit ja ihmisten väliset suhteet ovat aika harvassa. Tutumpia Susanille ovat valtataistelut, väkivalta ja pahoinpitely - sekä henkinen että fyysinen.

Cole kuvaa keskeiset henkilönsä taiten. Hän ei useimmiten sorru tympäisevään kärjistykseen siitä, että pahuus on aina totaalipahaa ja hyvyys vastaavasti kaiken syleilevää sielunpuhtautta. Ei, ihmisessä on kaikenlaisia puolia, ne sekoittuvat ja kietoutuvat persoonaksi, jota voi vihata tulisesti, mutta jota toisaalta on vaikea olla rakastamatta. Tai välittämättä. Sillä mitä se rakkaus nyt sitten lopulta on? Pelkkää tottumista toiseen, pienen osan tai piirteen rakastamista? Riippuvuutta?

Kirja on melko säälimätön ja olin havaitsevinani, että se sisältää väkivaltaa (tai sen kuvausta) enemmän kuin muut lukemani Colen kirjat. Lukijana aloin jo hieman turtua siihen ja toivoin, että se loppuisi joskus. Mutta Cole ei päästä helpolla: turpaan saa kerta toisensa jälkeen milloin kukakin ja seksuaalinen(kin) hyväksikäyttö on arkipäivää.

Kirjan kieli on melko brutaalia ja sisältää slangia. Jos kyseessä olisi elokuva, siitä varoitettaisiin elokuvan alussa: This film contains scenes of violence, nudity and bad language.

Englantiin tottumattomalle lukijalle kirjan kieli saattaa tuottaa jonkinasteisia vaikeuksia. Monista sanoista käytetään lyhenteitä kuten slangiin kuuluu. Myös kieliopilliset muodot etenkin dialogeissa ovat erilaiset ja "toisteiset". Minulle lukeminen ei tuottanut ongelmia, vaikka jouduin ihan muutaman slangisanan (tai käsitteen) tarkistamaan netistä.

Summa summarum: pidin kovasti tästä kirjasta (tietystä ennalta-arvattavuudesta huolimatta) ja Martina Cole pysyy edelleen lukulistallani. Hänen kirjojaan en viitsi lukea putkeen, koska silloin tuo tietty "kaavamaisuus" saattaisi muuttua rasitteeksi. Silloin tällöin luettuna se toimii oikein hyvin ja poisti muuten lukujuminikin.

Colen kirjoja ei ole suomeksi käännetty, mikä on melkoinen harmi. Luulen, että näillä voisi olla menekkiä Suomessa. Cole on melkoisen tuottelias kirjailija ja häneltä pukkaa uutta kirjaa ulos lähes  joka vuosi.

Itse olen keskittynyt lukemaan nyt näitä vanhempia, vaikka yksi uudempikin hänen teoksensa  (The Faithless) löytyy hyllystäni. Ehkä kokeilenkin seuraavaksi hänen uudempaa tuotantoaan.

~~~

Osallistun tällä kirjalla Kirjavuoren valloitukseen.