Hae tästä blogista

perjantai 30. syyskuuta 2016

Turhaa, aivan turhaa

Olen kiinnostunut kirjoista, joissa pohditaan elämän mielekkyyttä - tai mielettömyyttä. Olemassaolon oikeutusta, kiinnostusta olla olemassa, olla elossa. Elää.

Tällaiset teemat kiinnostavat minua, koska koen ajoittain usein melko suuriakin turhuuden tunteita. Ei elämässä ole järkeä, eläminen on aivan turhaa. Tai no, luonnon kannalta ihmisen elämä on kaikkea muuta kuin turhaa - se on tuhoisaa.

Tiedostan, että osittain ajatusmaailmaani vaikuttaa mielenterveysongelmat, osittain misantrooppinen luonteenlaatuni. En ole sen parempi enkä tosin huonompi kuin kukaan muukaan. En tärkeämpi tai turhempi. Olemme kaikki aivan yhtä perseestä, jos suoraan saan sanoa. Ja saanhan minä.

Myönnän auliisti, että minulle tuo lohtua se, etten ole ainoa turha - kaikki muut ovat aivan yhtä turhia, vaikka muuta kuvittelevatkin. Minua ei tosin kiinnosta, mitä muut kuvittelevat: kaikille sallittakoon harhansa. Usein jopa toivoisin niitä harhoja itsellenikin. Olisi ehkä helpompaa elää, jos olisi jokin tekosyy elää.

Tuli melko pitkä alustus Shuichi Yoshidan romaaniin nimeltä Parade.

Shuichi Yoshida: Parade
alkuper. Paredo, 2002
Vintage 2014
Japanista englanniksi kääntänyt Philip Gabriel
Kirjaa ei ainakaan toistaiseksi ole suomennettu
S. 230


Paradessa tarkistellaan viiden elämästä tavalla tai toisella vieraantuneen nuoren olemista. Kukin heistä yrittää elää tavallaan ja kokea mielekkyyttä olemassaolostaan. Niinhän me kaikki. Vai haluaako joku oikeasti kärsiä?

23-vuotias Kotomi Okochi haluaa.

 - Do you think he can give me a ride?
- To Tokyo?
- Right. To Tokyo.
- What are you going to do there?
- Suffer.

Kotomilla on syynsä matkustaa Tokioon. Hänellä on myös syy, miksi hän haluaa kärsiä. Tokiossa hän päätyy asumaan kimppakämppään kolmen muun kanssa. Päivät kuluvat puhelinsoittoa odotellen.

Ryosuke Sugimoto on 21-vuotias opiskelija, joka on niin kiintynyt autoonsa, että on antanut sille nimenkin. Hmm, minullakin on tapana nimetä esineitä, että mikäs siinä. Polkupyöräni nimi on Repe. Ryosuke yrittää elää niin kuin häneltä odotetaan: opintojen ohella hän työskentelee osa-aikasena ravintolassa. Elämä on vähän tylsää, tyhjää jopa. Ajatukset hortoilevat sinne sun tänne.

Koko elämä on merkillistä hortoilua. Paradessa ei oikeastaan tapahdu mitään, mutta silti tapahtuu. En tätä osaa selittää, mutta tunnelma on yleinen monissa lukemissani japanilaisissa romaaneissa. Suurin osa asioista on jo tapahtunut tai tapahtuu pään sisällä: ihminen on ajatustensa vanki. Päivät muuttuvat toisiksi, mutta lopulta kaikki on samaa.

Mirai Soma, 24, on kolmas kämppiksemme. Hän on taitelija, joka toivoo tulevansa löydetyksi. Päivätyönsä ohella hän käy esittelemässä töitään kadulla. Jos nyt edes joku kiinnostuisi. Alkoholi turruttaa ja tuo unohduksen.

Neljäs kämppis on isovelimäinen Naoki Ihara, joka onkin heistä vanhin, 28-vuotias. Naokin elämä vaikuttaa päällepäin kaikkein tasapainoisimmalta. Hän pitää työstänsä ja nollaa itsensä ryypiskelemällä. Melko tavanomainen elämä, Naoki itse tavattoman tyhjä sisältä.

Nämä erilaiset ystävykset tulevat toimeen keskenään, koska eivät koskaan kohtaa. Suhteet pidetään pinnallisina, ollaan kämppiksiä ja leikitään ystäviä. Suunnattoman surullista ja tyhjää. Tämän näkee ulkopuolinen nuorukainen, Satoru, melko tarkasti. Satoru valehtelee tarvittaessa ja muutenkin.

Kerronta liukuu saumattomasti näiden viiden nuoren läpi alkaen Ryosukesta ja päättyen Naokiin. Erityisesti kirjan alku vie mukanaan syystä, jota en edes osaa eritellä. Ehkä ne ovat ne ajatukset, joihin minun on niin helppo jäädä roikkumaan. Elämät, kulttuurit ja kaikki voivat olla hyvinkin erilaisia, mutta sisimmässämme on paljon samaa.

Kirjan tenho hieman laimenee loppua kohden, mutta ote ei herpaannu hetkeksikään. Minulle kirjan loppu oli aluksi pettymys, mutta nyt kun lukemisesta on kulunut aikaa, näen sen nerouden. Me emme aina valitse järjellä ja sitä, mikä on oikeus ja kohtuus. Me voimme valita pysyvyyden ja muuttumattomuuden oman itsemme takia. Me emme haluakaan muutosta, vaikka luulimme. Tai sitten emme vain jaksa, sillä sehän vaatisi ponnisteluja. Parempi jatkaa teeskentelyä.

Eksistentiaalisia romaaneja on kirjoitettu kautta aikain. Nykyään tällaiset ajatukset helposti leimataan suorilta käsin teiniangstiksi. Se on loukkaavaa, mutta niin sen on tarkoituskin. Parempi kuitata kintaalla moiselle: muutenhan voi joutua asiaa ihan itsekin ajattelemaan. Ja sepä vasta pelottavaa onkin.

~~~

Osallistun tällä kirjalla Kurjen siivellä -haasteeseen.

10 kommenttia:

  1. Kirjasta minulla ei ole mitään sanottavaa, mutta turhuuden tunteista on, koska ne ovat minullekin tuttuja. Yksi patenttiratkaisuistani on lähteä silloin lenkille. Jos alkaa tuntua liikaa siltä että kaikki on paskaa paitsi kusi (lainatakseni Jari Tervon ilmaisua, joka ei muuten kuulu suosikkeihini). En tietenkään tiedä, mikä toimii sinulla, mutta itse muutun aina lenkin jälkeen astetta optimistisemmaksi, positiivisemmaksi, iloisemmaksi ja energisemmäksi. Siis hetkeksi, kohta samat ongelmat alkavat alusta. Mutta sittenhän voi taas mennä lenkille.

    Eli yritän tällä sepustuksella toivottaa sinulle parempia päiviä, jos tänään on huono päivä. Ainakin ruska on kauneimmillaan (tilanne Suomessa), jos tällaisilla asioilla on sinulle merkitystä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuija, ymmärrän että tarkoitat hyvää, mutta liikunta on vähän kulunut "lääke". Tarkoitan, että se on ensimmäinen asia, joka mainitaan lähes aina, kun kyseessä on mielenterveys- tai muu henkinen vaiva/sairaus. Sen sijaan syöpäpotilaita ei kehoteta menemään metsään.

      Minähän siis harrastan liikuntaa, jopa paljon. Olen melko hyvässä fyyseissa vedossa nyt, kun jalkavaivani ovat myös vihdoin parantuneet. Ei ole kauan siitä kun palasin parin viikon patikkareissulta Walesista. Tuolla pieni juttu, jos kiinnostaa:

      http://mainoskatko.blogspot.co.uk/2016/09/kepista-porkkanaan.html

      Olen keskustellut taannoin paljon (terapiassa) liikunnan ja ruokavalion vaikutuksesta psyykkiseen terveyteen jne. Jätän kaikenlaiset populistiset (joskin hyvää tarkoittavat) kehotukset omaan arvoonsa.

      Tänään on parempi päivä, vaikka ihan yhtä turhaa kaikki onkin. Sellaista se on - joinakin päivinä sen kanssa on helpompi elää kuin toisina.

      Kiitos kommentistasi <3

      Poista
    2. Ok, ymmärrän pointtisi. Omakohtaisesta kokemuksestanikin tiedän, että jos tarpeeksi masentaa ja ahdistaa, ei siinä pelkkä auringonpaiste ja kukkien katselu auta. Toivottavasti jostain järeämmästä keinosta, esim. terapiasta tai mahdollisesti lääkkeistä olisi sinulle hyötyä. Toivottavasti tämäkin kommenttini ei ollut aivan typerä ja turha. Hyvää tässä tosiaan tarkoitan. Parempia päiviä toivotan :)

      Poista
    3. Kiitos, Tuija. Keskustelen mielelläni näistä aiheista, mutta yleisellä tasolla. En halua tuoda omia diagnoosejani tänne blogiini, koska en koe siihen enää tarvetta (en kaipaa edes vertaistukea). Minullahan on ollut aiemmin blogi, jossa käsittelin paljonkin mielenterveysasioita ymv. Minulla on pitkä sairaushistoria enkä parane ja sen kanssa olen opetellut elämään ja saan hoitoa ja on lääkkeet jne. Silti on huonompia päiviä, joskus parempiakin ja elämä menee minne menee ja joskus sitä jaksaa vain hengittää.

      Mutta ethän sinä voinut näitä tietää eli no harm done ja arvostan oikeasti kommenttejasi. <3

      Poista
  2. Minä taas ajattelen, että elämää ei voi todella rakastaa ennen kuin on tajunnut kaiken täydellisen turhuuden. Kiinnostavalta vaikuttava kirja jälleen kerran.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta taas on ihmeellistä, miten kukaan haluaa elää - erityisesti, jos tiedostaa, miten turhaa kaikki on.

      Poista
  3. Sinä kirjoitat: Olen kiinnostunut kirjoista, joissa pohditaan elämän mielekkyyttä - tai mielettömyyttä. Enpä tiedä, onko muilla merkitystä. Tuo tuntuu aina vain tärkeämmälle.

    No iloitaan viikonlopusta.

    Tuohon kommenttiin sanoisin, että luontokin voisi viitsiä tehdä osansa. Että ollan kuin ellun kanat ja mennään sieltä mistä aita on matalin. Se raivostuttaa minua. Viime syksy oli ala-arvoinen. Nyt näyttää paremmalle, tarvitsen ruskan, tarvitsen värit, luonto on edes sen velkaa ennen lunta ja jäätä, joita vihaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ulla, kyllä minua kiinnostaa monenlaiset kirjat. Myös dekkarit ja kevyemmät. Näyttää menevän sykleissä nämä lukuintressini niin kuin kai monilla. :)

      Luonto on luonto ja tutkimattomat ovat luonnonvoimat. Tai no, ei ihan. Kaipa ihminen on saastuttamisellaan johonkin vaikuttanut. Itse en jaksa säästä hikeentyä: se on mitä on eikä siihen voi vaikuttaa. Paitsi muuttamalla jonnekin muualle. :D

      Poista
  4. Kun itsellä on turhuusraivoahdistusmasennus päällä puoliso lisää myllynkiven toteamalla 'Tämäkin menee ohi'. Voisin tintata sitä tuosta hyvästä, mutta niinhän se tekee - ohi menee. Nukkumisen jälkeen yleensä näyttää valoisammalta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Riitta, kullakin on tyylinsä. Itse en puhu näistä asioista mieheni kanssa. Kyllä sen näkee naamasta muutenkin. On ollut - ja on - meille molemmille pitkä tie opetella elämään sairauteni kanssa. Mutta en halua tuoda sitä blogiini, kuten tuolla aiemmin jo mainitsin. Yleisellä tasolla kyllä keskustelen mielelläni.

      Poista

Kiitos paljon kommentistasi! Vastaan kaikkiin kommentteihin (paitsi mahdollisiin epäasiattomuuksiin en välttämättä jaksa), vaikka joskus vastaaminen voi vähän kestää.