tiistai 31. tammikuuta 2017

Klassikkohaaste IV, Eläinten vallankumous


On jälleen aika puolivuosittaiseen tapaan tomuttaa pölyyntyneet klassikot ja ottaa lukuun sellainen, jonka on halunnut jo pitkään lukea.

Olen valinnut luettavakseni klassikoita, joita en ole aiemmin lukenut ja niin piti nytkin tekemäni. Yllättävän kiireen (eli saamattomuuden) takia muutin alkuperäistä kirjasuunnitelmaani ja valitsin lyhyen klassikon.

Olen lukenut Eläinten vallankumouksen todella todella kauan sitten, ja vaikka se noin pääpiirteittäin oli muistissani, niin yksityiskohdat oli aika tallonut jalkoihinsa. Viidenteen klassikkohaasteeseen lupaan lukea naisen kirjoittaman klassikon, jota en ole aiemmin lukenut.

Neljättä klassikkohaastetta emännöi  Niina (Yöpöydän kirjat), jonka blogista voit lukea enemmän haasteesta.


George Orwell: Animal Farm
Penguin 1945
S. 102
Suom. Eläinten vallankumous


Otaksun että hyvin moni on lukenut Eläinten vallankumouksen ja jos ei ole, tietää silti suunnilleen mistä on kyse. Ja jos ei tiedä, niin kirjan suomennosnimestä voi päätellä melko paljon. Lyhyt summaus on paikallaan ennen kuin kerron, mihin romaanin rinnastan ja miksi.

Animal Farm on ennen Animal Farmiksi muuttumistaan Manor Farm, jonka omistaa Mr Jones. Mr Jones pyörittää tilaa melko kunnollisesti - mitä nyt joskus saattaa jokunen toimi unohtua liiallisen humalatilan takia. Kapinansiemen alkaa itää iäkkään karjun (sika, the Middle White) koottua farmin eläimet yhteen ja pidettyä puheensa. Kolme päivää myöhemmin vanha karju kuolee.

Siat ovat viisaita eläimiä ja onkin luontevaa, että tulevan kapinan johtotähdiksi valikoituu kaksi sikaa: Napoleon ja Snowball. Mr Jones häädetään tilalta yhteisvoimin ja näin saavat eläimet tilan haltuunsa ja vallan itselleen. Manor Farm nimetään uudelleen ja siitä tulee Animal Farm.

Alkuun säännöt ovat ylevät ja simppelit. Niitä on seitsemän ja ne on kirjoitettu kaikkien nähtäville, joskin vain harva sikojen lisäksi osaa lukea. Tärkein sanoma lienee se, että kaikki eläimet ovat samanarvoisia. Alussa ovatkin, mutta kuten arvata saattaa, eivät ole kauan.

Kirjaa lukiessani mieleeni pompsahti jatkuvasti Pohjois-Korea. Mahtaakohan tämä klassikko kuulua Kimin suvun lukemistoon. Jos Pohjois-Korea kiinnostaa, lue Animal Farm: saat melko hyvän läpileikkauksen Pohjois-Korean oloista.

Farmi muuttuu vaivihkaa itsevaltaisen Napoleonin johtamaksi erityneeksi valtioksi tilaksi, jossa pieni ydinjoukko porsastelee ja muu väki raataa itseään hengiltä (muka) yhteisen hyvän nimissä. Animal Farmista on tullut työleiri ja taannoin yhdessä sovitut säännöt saavat erikoisia lisäyksiä, jotka sopivat lähinnä diktaattoriksi tulleen Napoleonin tarkoitusperiin.

Snowballin, joka alussa johti farmia Napoleonin kanssa ja joka karkoitettiin sittemmin farmilta, legendaa pidetään yllä pelottelumielessä. Snowball edustaa suurta pahaa ja ulkomaailman uhkaa (Pohjois-Koreaan sijoitettuna Snowballin voisi katsoa edustavan Yhdysvaltoja). Jos edes unissaan on tekemisissä Snowballin kanssa, seuraa pahimmillaan teloitus. Ja niin on ammuttu alas kuudes sääntö: "No animal shall kill any other animal."

Animal Farm on (fiktiivinen) poliittinen sariiti, joka julkaistiin elokuussa 1945. Orwell tuskin on ajatellut Pohjois-Koreaa Animal Farmia kirjoittaessaan eli rinnastaminen on täysin minun vastuullani. Kirjan esittelyssä, jonka on kirjoittanut Malcom Bradbury, valotetaan Animal Farmin kirjoittamiseen liittyvää poliittista taustaa ihan toisella tavalla.

Lisäksi Orwellin omat alkusanat, jotka jätettiin alkuperäisestä julkaisusta pois, on lisätty minun (tai siis minulla olevan painoksen) kappaleeni loppuun. Bradburyn mukaan on hyvä, ettei Orwellin alkusanoja taannoin julkistu kirjan yhteydessä, koska ne olisivat hänen mielestään kaventaneet kirjan sanomaa.

Kirjaa voi tulkita monin tavoin, itse etsin yhtäläisyyksiä tästä päivästä. Animal Farmista klassikon tekee sen ajankohtaisuus: ihan sama millä vuosikymmenellä tai -sadalla sitä lukee. Melko karua. Jos kaikki eläimet olisivat ihmisiä (tai pikemminkin ihmismäisiä), olisimme kusessa (enemmän kuin jo olemme).

Vinkki: Animal Farm on oivallinen kirja verestää kielipäätä, jos enkku on päässyt ruostumaan. Kieli on tosi simppeliä ja helppoa ja koska tarina on vetävä ja lyhyt, sen lukaisee melko pienin ponnistuksin. Otsasuoni tietty voi olla koetuksella eikä minulla ole siihen lääkettä. Omani pullisteli melko paljon, muttei onneksi posahtanut.

Animal Farm sujahtaa satiirisesti Helmet-lukuhaasteessa kohtaan  12 eli politiikasta tai politiikosta kertova kirja. (EDIT. 18.5. Siirsinkin kirjan kohtaan 41 eli kirjan kannessa on eläin.)

Lisäys 1.2. kello 8:10

Klassikkohaasteen koontipostaukseen, johon on listattu kaikki osallistujat suorine klassikkolinkkeineen, pääset tästä.

lauantai 28. tammikuuta 2017

Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta


Raymond Carver: What We Talk About When We Talk About Love
Vintage 1981
S. 134

Nyt alkaa novellien lukeminen tuottaa satoa, kun jo toinen puolisentoista kuukautta kesken ollut novellikokoelma on kunnialla saatu luettua. What We Talk About... sisältää peräti seitsemäntoista novellia, jotka kukin sopivat aiheiltaan kirjan nimen alle.

Minua ei sinänsä rakkaus keskeisenä teemana kirjallisuudessa kiinnosta, mutta Carverin novellit eivät ole mitään ruusunpunaisia romansseja. Toisaalta on syytä muistaa, ettei rakkaudella välttämättä ole mitään tekemistä romanssin tai muunkaan pinkin kanssa: ne ovat kaikki ihan eri asioita.

Carverin novelleissa rakkaus on arkipäiväistä, usein vääristynyttäkin tai väljähtänyttä. Rakkaus ei välttämättä ole se liima, joka pitää pariskunnat yhdessä, ja joskus pariskunnat eivät enää ole yhdessä. Rakkaus voi myös kohdistua lapsiin, mihin tahansa. Enkä tällä tarkoita mitään saastaista (pedofiili)rakkautta, vaan vanhemman rakkautta lastansa kohtaan, joka tosin voi näyttäytyä hyvinkin erikoisella tavalla. Novellikokoelmassa on selkeä punainen lanka, mutta novellit ovat sopivan erilaisia keskenään, ja jokainen tuntuu omanlaiseltaan.

Eräs Carverin novellien suola on niiden salaperäisyys, hämäryys, tuokiokuvaukset. Ne jättävät hyvin paljon lukijan mielikuvitukselle tilaa. Kaikkien tarinoiden loput ovat avoimia, tulkinnanvaraisia. Joissakin on enemmän vihjettä, mihin suuntaan lukija voi ajatuksiaan ohjata, joissakin vähemmän. Se on kiehtovaa, mutta alkoi jossain vaiheessa joidenkin tarinoiden kohdalla turhauttaa.

Carverin tyyli on lakoninen ja paikoin töksähtelevä. Koin novellien miljööt ja tunnelmat vahvoina, ihan aistittavina, mutta ihmiset jäivät etäisiksi. Siksipä tämä novellikokoelma ei juuri herättänyt minussa minkäänlaisia liikutuksen eikä oikeastaan paljon muitakaan tunteita. 

Esimerkki: Pidin kovasti novellista I Could See The Smallest Things. Sen tunnelma oli erikoisen hämyinen ja lyhyt kohtaaminen kiinnostava. Tämä lyhyt kohtaaminen on melko informatiivinen ja avaa lukijalle hieman naapuruustaustoja. Tunnelma on apea ja hiljainen, ihmiset ovat vain käymässä siinä. En osaa selittää tarkemmin. Mietin, että ehkä ihmiset eivät olekaan tärkeitä: on ihan sama keitä he ovat. Tilanteet ja kohtaukset ovat merkittävämpiä - ei se, kenen kohdalle ne osuvat.

Muita suosikkejani on Sacks, Tell The Women We're Going ja The Third Thing That Killed My Father Off.

Olen ymmärtänyt, että joskus nämä kirjamielipiteeni ovat niin kryptisiä, että on vaikea hahmottaa pidinkö jostakin kirjasta vai en. Siksipä tällainen selkokielinen lisäys loppuun: Carverin novellikokoelma oli ihan ok, mutta ei saanut sukkia pyörimään jaloissani. Ymmärrän kirjan ansiot, mutta minun ei silti ole pakko hullaantua siitä.

Kirjasta on blogannut muun muassa Leena Lumi, Suketus, Mai (jonka blogista kirjan bongasin, terkkuja!) ja Tuijata.

~~~

Tällä kirjalla kartutan taas novellihaastetta peräti seitsemällätoista novellilla. Edistymistäni voi seurata täältä. Nyt on luettuja yhteensä 31.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan kuusi: kirjassa on monta kertojaa.

perjantai 27. tammikuuta 2017

Matkalla kotiin

Yaa Gyasi: Homegoing
Viking 2016
S. 300
Homegoing julkaistaan maaliskuussa suomeksi nimellä Matkalla kotiin


Kirjan alussa on sukupuu, jota voi tavallaan pitää kirjan sisällysluettelona. Eikä vain sisällysluettelona, vaan luurankona. Sivu sivulta, luku luvulta luuranko saa ihoa ympärilleen, kunnes se kirjan lopussa seisoo uljaana ja täydellisenä. Arpisena, mutta kokonaisena.

Tähän sivumäärältään melko lyhyeen kirjaan mahtuu suuri tarina monien sukupolvien ajalta käsittäen kaksi sukuhaaraa, jotka jo aivan alussa erkanevat. Samasta äidistä syntyneet sisarukset Effia ja Esi eivät koskaan kohtaa. Effian kohtalona on naida rikas valkoinen orjakauppias, Esi päätyy orjaksi. Effian sukuhaara jää Afrikkaan, Esin päätyy Amerikkaan orjiksi puuvillapelloille ja kaivoksiin.

Homegoing tuo keskeiseltä teemaltaan - orjakauppa kolonialismin aikana ja sen jälkeen - mieleeni Lawrence Hillin historiallisen romaanin The Book of Negroes. Siinäkin käsitellään orjakauppaa sekä myös kuvataan orjien vapautukseen johtavia tapahtumia Yhdysvalloissa. The Book of Negroes on tietyssä mielessä "faktuaalisemi", tiedollisempi. Homegoing sen sijaan menee syvemmälle tunteisiin. Itse asiassa se menee niin syvälle, että nessujen loistaessa poissaolollaan pyyhin kyyneleitäni yöpaidan hihaan.

En ole koskaan lukenut mitään tällaista. Olin jopa huolissani tajutessani kirjan "kaavan": miten ihmeessä voin sisäistää näin monta tarinaa, näin monta kohtaloa? Noh, ihan hyvin se onnistuu, vaikka näkökulmia on peräti neljätoista. Neljätoista tarinaa, jotkä jäävät kesken, mutta jotka täydentyvät luurangon saadessa ihonsa, muotonsa, tullessaan näkyväksi. Ja vihdoin astuessaan tähän päivään.

Ymmärrän, että tällainen tiuhaan hyppivä tyyli voi etäännyttää ja turhauttaa joitakin lukijoita. Oletin, että minullekin se saattaisi muodostua ongelmaksi, vaan ei. Gyasi tuo kunkin henkilön niin liki, että lukija voisi kättänsä kurottamalla koskettaa, tarttua käteen. Minä en jäänyt sivustakatsojaksi, vaan elin mukana. En edes osaa eritellä, miten Gyasi sen tekee ja siksi tyydynkin toteamaan, että hänellä on uskomaton tarinankerronnan lahja, joka piirtyy lukijan eteen kuvina, liikkuvina hahmoina. Elävänä.

Tämä kirja menee ihan heittäen suosikkeihini.


Osallistun kirjalla Muuttoliikkeessä-haasteeseen, sen voi sijoittaa alaotsikon "Valtaa käyttämässä" alle. Helmet-lukuhaasteesssa sijoitan Homegoingin kohtaan 10 eli "kirjan kansi on mielestäsi kaunis". No on kyllä, ihan superkaunis! Kannen on suunnitellut nathanburtondesign.com.

maanantai 23. tammikuuta 2017

Novellikimara

Vaihteeksi novelleja kokoelmasta, joka on ollut minulla kesken ennätykselliset puolitoista kuukautta. Tämä kielii osin siitä, miten korkea kynnys minulla edelleen on lukea novelleja.

Olen kuitenkin ottanut tavakseni lukea muutaman novellin romaanien välissä, ja sellainen tuntuu toimivan minulla. En jaksaisi kokonaista novellikokoelmaa vetästä putkeen: se olisi minulle liian hektistä alati vaihtuvine henkilöineen ja näyttämöineen.

Nyt on luettu loppuun Adam Johsonin Fortune Smiles. Kokoelmassa on kuusi novellia, joista ensimmäisestä olenkin jo blogannut. Tsekkaa kirjoitus täältä.


Adam Johnson: Fortune Smiles
Doubleday 2015
S. 304

Heti alkuun kerron, että voi mahtavuus mitä novelleja! Novellit ovat aiheiltaan hyvin erilaisia ja omaperäisiä. Kaikesta näkee, että Johnson on rakentanut ja kirjoittanut ne huolella ja taiten. Eivät ole mitään hutaisuja, vaan hallittuja kokonaisuuksia, jotka yllättävät lukijan.

On hyvin vaikea nimetä suosikkia, mutta jos on ihan pakko, rankkaisin lempparikseni George Orwell Was a Friend of Mine. Se kertoo miehestä, joka asuu Berliinissä vankilan - sittemmin museon - kupeessa, jossa taannoin työskenteli.

Ulkoiluttaessaan koiraansa hän päätyy juttusille vankilamuseoon vierailulle tulleen ryhmän kanssa. Asia johtaa toiseen ja kolmanteen. En voi paljastaa enempää, koska en halua pilata novellin yllätyksellisyyttä: on kihelmöivää lukea, kun ei ole mitään hajua, mihin suuntaan tarina lähtee viemään. Tämä novelli herättää ajatuksia syyllisyydestä ja uhriudesta (huom: ei nykyään niin trendikäästä uhriutumisesta - se on ihan eri asia).

Koskettavin novelli on Interesting Facts, josta en voi kertoa mitään. Paitsi että lopussa vähän itketti. Dark Meadow kertoo pedofiilista, joka kamppailee himojensa kourussa. Vaikuttava kuvaus, joka häiritsevästi jopa herätti sympatiaa - todella ristiriitainen lukukokemus!

Fortune Smiles kertoo kahdesta pohjoiskorealaisesta loikkarista, jotka yrittävät aloittaa uuttaa elämää Etelä-Koreassa. Kaikki on uutta ja outoa ja aivopesu jyllää edelleen ohjelmaansa heistä toisen mielessä. Yllättäen tämä oli ehkä humoristisin novelli näistä kaikista.

Hurricanes Anonymous kertoo Nonc-nimisestä UPS-kuljettajasta, jolle ex-tyttöystävä dumppaa lapsensa. Nonc on tyttöystävän mukaan lapsen isä, mutta varmuutta asiasta ei ole. Novellin miljöö on vaikuttava: se sijoittuu Louisianaan luonnonkatastrofin jälkeiseen aikaan. Katrinaan viitataan useasti.

Yhteistä näille kaikille novelleille on se, että ne ovat ihan järjettömän hyviä! Kaikissa on hyvin vahva miljöö, tunnelma ja tunnelataus - suorastaan käsinkosketeltava. Fortune Smilesin kaikkiaan kuusi novellia ovat sellaisia, ettei niistä yhtäkään hevin unohda. Tiesin kyllä odottaa jotain omaperäistä, sillä olen lukenut Johnsonilta aiemmin romaanin nimeltä The Orphan Master's Son, joka sekin oli melkoisen vaikuttava lukukokemus.

Fortune Smilesta on kirjoittanut myös Laura. Koska Laura piti kirjasta, voinen lisätä tämän Helmet-lukuhaasteen toiseen kohtaan eli 'kirjablogissa kehuttu kirja'.

Kirjalla sain kartutettua novellihaastetta viidellä novellilla.

perjantai 20. tammikuuta 2017

Sudet sisälläni

Yleensä miehet ovat niitä, jotka alistavat, lyövät, murhaavat. Perheväkivalta on tavallisesti miesten osaamisaluetta, miesten juttu. Se on hirveää, mutta voi sitä kauhistelun määrää, jos sadisti onkin nainen - vieläpä äiti. Menee pyhä äitimyytti ihan pilalle. Ja kuulkaa, sietää mennäkin. Ei äitiys yksinään tee kenestäkään pyhää.


Ali Landin Good Me Bad Me (Michael Joseph 2017, s. 338) on toki fiktiota, mutta jotta en toistaisi itseäni tämän enempää Whatever Mother Says (jonka luin pari vuotta sitten) kertoo ihka oikean äitylin tarinan: ei vuoden mutsi -pystiä sinnekään.

Miten tämä alustus liittyy itse kirjaan? Noh, Good Me Bad Me kertoo 15-vuotiaasta Anniesta, joka ilmiantaa äitinsä poliisille. Ai miksi? No koska Annien äiti on sarjamurhaaja. Kellarissa lojuu kahdeksan lapsen ruumiit, yksi lojuu leikkipuistossa kuolleena. Leikkipuisto on huone yläkerrassa, vastapäätä Annien makuuhuonetta.

Annie saa uuden nimen, hänestä tulee Milly, ja pääsee asumaan uuteen perheeseen. Perheen isä, Mike, on psykologi, joka valmistaa Millyä oikeudenkäyntiä varten. Millyn on tarkoitus todistaa äitiänsä vastaan. On selvää, että Milly on kokenut kovia ja tarvitsee tukea, joten sijaisperheellä on hyvä olla kokemusta traumatisoituneista lapsista.

Nyt tekee mieli kliseisesti siteerata vanhaa sanontaa: suutarin lapsilla ei ole kenkiä. Sijaisperheen kulissit ovat kunnossa, mutta kulissien sisällä tapahtuu kaikenlaista. Joko Mike on sokea tai ei halua nähdä: veikkaisin molempia.

Perheessä on Millyn ikäinen teini, Phoebe, joka inhoaa alusta alkaen Millyä. Phoebe kokee jäävänsä paitsioon, sillä Milly vie niin paljon Miken aikaa. On ymmärrettävää, että Phoebe kokee olevansa ulkopuolinen omassa perheessään. Teinitytöt voivat olla uskomattoman julmia ja Phoebe todellakin on, kuten käy ilmi myöhemmin.

Perheen äiti, Saskia, on melko hyödytön vanhempi, joka keskittyy lähinnä olemaan syömättä ja joogaamaan. Myös alkoholi maistuu, pienessä tumussa elo on siedettävämpää. Tiukat pöksyt vaan jalkaan ja kamelinvarvas edellä kohti uusia joogamattoja. Saskia on mielenkiintoinen henkilö, joka ei osaa suhtautua äitiyteensä: hän ei osaa olla äiti, ei ehkä edes halua. Saskia on sivuhenkilö perheessä ja omassa elämässään. Hän yrittää, mutta on kömpelö, väsynyt. Minä tavallaan ymmärrän häntä ja olisin lukenut mielelläni hänestä enemmänkin.

Mutta Good Me Bad Me ei ole kirja Saskiasta, se on kirja Millystä. Ja Anniesta. Ja Annien äidistä, jota emme kertaakaan kohtaa suoraan. Kuulemme vain yhden repliikin Annien/Millyn äidiltä ja sekin on sanottu sermin takaa - ei katsekontaktia. Sen sijaan äiti elää Millyn päässä ja sitä ääntä saamme kuulla enemmänkin. Kirjan kertoja on nimittäin Milly itse ja se mahdollistaa suoran pääsyn hänen mieleensä, ajatuksiinsa. Millyn mieli on tanner, jossa hyvä ja paha sekä äiti ja tytär käyvät jatkuvaa kaksintaistelua.

Kirjassa viitataan vanhaan Cherokee-intiaanien tarinaan hyvästä sudesta ja pahasta sudesta. Olen kuullut sen noin miljoona kertaa: muistaakseni siihen viitattiin jossakin juuri lukemassani muussakin kirjassa, mutta en nyt muista, mikä kirja mahtoi olla kyseessä. Voit lukea tarinan (enkuksi) täältä.

Yksinkertaistettuna:

- Kumpi susi voittaa, hyvä vai paha?
- Se, jota ruokit.

Simppeli tarina, jossa vinha viisaus. Tosin joskus on vaikea ruokkia hyvää sutta, vaikka kuinka haluaisi, kun ympärillä vaanivat pahat sudet houkutellen sisällä asuvaa petoa ulos. Joskus ja joillekin on vaikeampaa ruokkia hyvää sutta - se voi olla jatkuvaa taistelua. On helpompi päästää peto kentälle. Ihminen ei ole vain se, mitä hän on sisältä: ympäristön vaikutusta ei voi mitätöidä. Ja nämä kaikki (ympäristöön liittyvät tekijät) ovat menneet ja menevät Millyn kohdalla pieleen.

Kerta kaikkiaan mielenkiintoinen ja koukuttava psykologinen trilleri, jossa oikeasti päästään melko syvälle ihmismieleen. Tämä romaani on myös mainio osoitus siitä, että kertomatta jättäminen on joskus tehokkaampaa kuin kertominen ja tällä viittaan nyt vaikkapa raakuuksiin. Juuri mitään yksituiskohtaista ei kerrota, vihjaillaan kyllä. Joissakin kohdin lopullinen totuus jää lukijan itsensä päätettäväksi. Tätä kirjaa voi siis suositella myös niille, jotka eivät kestä tai halua lukea kovin raakoja kuvauksia. Esimerkiksi Millyä on käytetty pahoin hyväksi, mutta lukija voi vain aavistella miten.

Good Me Bad Me kuvaa taiten myös sitä, miten merkittävä on lapsen suhde vanhempaansa. Vanhempi voi tehdä lähes mitä tahansa, mutta lapsi vain rakastaa, on lojaali. Koska vihaaminen aiheuttaisi syyllisyyttä, suoranaista kauhua. Se on kammottava vääristyneiden tunteiden vyyhti, jota on hyvin vaikea setviä auki.

~~~

Tällä kirjalla kuittaan Helmet-lukuhaasteen 49. kohdan eli vuoden 2017 uutuuskirja.

tiistai 17. tammikuuta 2017

Äiti otti ritolat

Rowan Hisayo Buchanan: Harmless Like You
Sceptre 2016
S. 308


Harmless like you on mieto jogurtti. Sellainen samettinen, jossa on muutamia klönttejä. Ihan hyvää, mutta jäi vähän nälkä. Otan kahvia palanpainikkeeksi: se on lattea. Jep, lattea niin kuin Harmless Like You.


Ennakko-odotukseni olivat melko massiiviset. En keksinyt niitä omasta päästäni, vaan luin muun muassa kirjan sivuliepeestä. Ehkä ylitulkitsin lukemani kehaisut ja siksi koin lukemani kuin tyynen kesäillan. Kaunista, mutta melko tunteetonta. Silloin tällöin heinä väreilee tuulessa, mutta muuten ollaan hiljaa.

1968, New York. Yuki on 16-vuotias japanilaisamerikkalainen nuori. Perhe elää isän työn takia New Yorkissa, mutta vanhemmat kaipaavat kotiin Japaniin. Yuki ei osaa haaveilla Japanista, sillä hän ei muista siitä ajasta paljon - Japanissa ei ole hänelle mitään. Japani on poistunut Yukista, mutta silti hän ei ole tarpeeksi (pohjois)amerikkalainenkaan. Ulkonäkö erottaa hänet muista Usassa, mutta Japanissa se yhdistäisi. Vaan pelkkä ulkonäkö ei tee ihmisestä tietynmaalaista: Japanissa Yuki olisi riittävän amerikkalainen ärsyttääkseen sukulaisiaan.

Yuki haluaa jäädä, kun vanhemmat muuttavat takaisin Japaniin. Yukille löytyy asumisjärjestely, jonka vanhemmat hyväksyvät. Yuki muuttaa ainoan ystävänsä, Odilen, perheen luokse. Odile asuu kaksin boheemin äitinsä kanssa. Kylässä käy satunnaisesti Odilen äidin miesystävä. Kurinalainen elämä muuttuu rennoksi olemiseksi, sillä ketään ei oikeastaan kiinnosta, mitä Yuki tekee tai on tekemättä. Vanhemmat ovat liian kaukana vahtiakseen Yukin koulunkäyntiä.


Lukija tietää jo kirjan alussa, että Yuki on muuttanut Berliiniin ja hylännyt lapsensa tämän ollessa vain kaksivuotias, eikä ole tavannut lastaan koskaan sen jälkeen (mutta tapaaminen on tapahtumassa: prologi paljastaa). Sen sijaan lapsen isän henkilöllisyyttä ei paljasteta heti alussa, mutta sen voi helposti arvata, kun on lukenut kirjaa jonkin matkaa. Oikeastaan tämä "salaisuus" ei ole edes mitenkään merkittävä juonen kannalta, mutta enpä silti paljasta sitä.

Mikä on oleellista? Se, että Yuki rakastuu ja muuttaa rakastamansa miehen (jonka nimeä en mainitse, koska se ehkä hieman spoilaisi, joten kutsun häntä vain mieheksi) luokse. Yuki on vielä nuori ja kokematon, ohjailtavissa oleva puhdas canvas. Suhde vanhemman miehen kanssa jättää Yukiin ikuisen leiman. Rakkaus ei sammu, vaikka sitä yritettäisiin nyrkein sammuttaa. Iskuthan ovat merkkejä siitä, että välittää. Niihin tottuu ja niitä alkaa odottaa. Silloin ainakin tuntee olevansa elossa. Ja kun molemmat ovat "luusereita", ei oma huonous tai riittämättömyys ole niin päällekäyvää.

Luuserit sitaateissa, koska eivät he ole luusereita (paitsi että mies joka lyö, on kyllä luuseri vaikka kuinka menestyisi muilla elämän osa-alueilla). Kumpikaan ei vain ole tavoittanut sitä, mitä oikeasti haluaa. Yuki haluaa maalata, olla taiteilija. Mies on urheilutoimittaja, joka haaveilee olevansa kulttuuritoimittaja. Ihminen helposti näkee vain epäonnistumisensa eikä sitä, missä on onnistunut. Mies on kiusaaja, alistaa ovelasti. Se on helppoa, koska Yuki on rakastunut eikä tiedä muusta. Eihän hänellä edes ole muuta tai ainakaan hän ei näe, jos on.

Tulee ero ja uusi mies. Mutta Yuki on jo rikki. Ja jos minulta kysytään, hän ei koskaan rakasta uutta miestään. Miestä, joka kohtelee häntä kuin mimosaa, käärii rakkauteensa, antaa kaiken mitä voi rahalla ja sydämellä antaa - ihan ilman vastakaikuakin. Mutta vakaan miehen kanssa oma paskuus korostuu; kun toinen menestyy ja itse on vain roska. Mikään ei ole omaa, vaan aina toisen kautta tullutta. Ja tässä on kenties eräs kirjan sanoma: tarve saada aikaan jotain ihan itse.

Now the days had fallen off their hinges, and doors without hinges aren't doors but wood for the burning.

Sen sijaan Yukin kokema ulkopuolisuus (kirjan nimikin kumpuaa sieltä: miehen ilkeästä heitosta, joka selviää kirjan lukemalla) jää... eh, ulkopuolelle. Ei siitä oikein saa otetta: se ei ole vain kansallisen identiteetin "puutetta", vaan jotain sitä suurempaa ja kokonaisvaltaisempaa. Ehkä se kumpuaa yksinäisyydestä ja siitä, että läheiset ovat niin kaukana, saavuttamattomissa. He ovat oikeastaan olemassa enää vain ajatuksissa. Toisaalta ei ulkopuolisuutta voi selittää, sillä se on pitkälti kasa tunteita ja tuntemuksia. Ne pitää aistia, ei selittää. Eli perunkin sanani: en jäänytkään ulkopuoliseksi.

Buchanan kuvailee taiten erilaisia tuntemuksia, mutta jokin palo puuttuu ja siksi ne jäävät hengettömiksi, tunteettomiksi. Etenkin Yukin äitiyden (tai pikemminkin kyvyttömyyden tai haluttomuuden olla äiti) kuvaus on mielestäni onnistunut. Olisin mielelläni lukenut siitä ajasta ja erityisesti niistä tuntemuksista enemmänkin, mutta valitettavasti niille ei paljon anneta tilaa.

Kirjan painopiste on ajassa ennen Yukin lasta ja loppuosa vedetään pikakelauksella vuosia harppoen. Olisin mieluummin nipistänyt kirjan alusta ja lisännyt loppupuolelle tavaraa. Ehdottomasti ei pidempää kirjaa tällä tyylillä, koska silloin on vaarana, että leppoisuus muuttuu laiskuudeksi.

Kirjan rakenne, jossa liikutaan vuoroin Yukin, vuoroin hänen poikansa (Jay) elämässä mahdollistaa Yukin tekojen vaikutusten peilaamisen Jayssa. Se myös vihjaa, että Jayn isä rakasti loppuun asti Yukia. Hieman itketti kyllä kirjan lopussa. Ei ehkä suoranaisesti johtunut kirjasta, vaan kenties mieleeni tuli ne kaikki menetetyt päivät, elämättömät eiliset. Se kun herää liian myöhään ja sitten kaikki onkin jo ohi.

Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja ja pistän Buchananin seurantaan. Jos häneltä julkaistaan lisää, varmasti luen. Tästä kirjasta voisi kirjoittaa enemmänkin, sillä teemoja löytyisi lisää reposteltaviksi. Esimerkiksi ystävyys, taide, karvaton kissa (jonka kohtalo meinasi alkaa suututtaa, mutta ei onneksi tarvinnut saada raivaria) jne.

Erityishuomio Yukista kertovista luvuista: ne alkavat väreillä lyhyine kuvauksineen. Ensimmäinen väri on quinacridone gold. Lukujen edetessä värit synkkenevät, kunnes on aika alustaa pohjakangas uudelleen - maalata vanha piiloon. Aloittaa alusta.

~~~

Osallistun tällä kirjalla Muuttoliikkeessä-haasteeseen ja täten tulin omalta kohdaltani sen korkanneeksi, jee. Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 40 eli kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä.

keskiviikko 11. tammikuuta 2017

Kryptinen minimiete: Lemaitre, Alex

Irene oli varsin messevä avaus - ja toki itsenäinen romaani myös - Camille Verhœven -sarjaan, joten vetäisin Alexin melkein heti sen perään. Ja ymmärrän nyt, miten Alexin lukeminen ennen Ireneä spoilaa melko pahasti (vaikkakaan ei ihan kokonaan) Irenen. Minulla oli onni, että sain lukea Ireneni puhtaalta pöydältä.

Pierre Lemaitre: Alex
Alkuper. Alex (2011)
Maclehose Press 2013
Ranskasta englannistanut Frank Wynne
S. 354

Niin monin tavoin voi kahlehtia, tulla kahlehdituksi. Avaan ikkunan, mutta vastassani on puiset luukut. Minulla on tahtoa, mutta ei voimaa. Olen hiillos, joka kytee. Kerran leimahdan liekiksi asti, mutta sammutuspeite asettuu päälleni, tukahduttaa. Kyytipojaksi saan vettä väkevämpää: että varmasti sammuu.

Väärin. Minä kyden, edelleen. Ei olisi kannattanut jättää hiillosta. Pieni vire oikeasta suunnasta ja hiillos kasvaa liekiksi. Minä määrään, miten tätä peliä pelataan.

Justice in not always black and white.

Sanoisin, sairaan hyvä kirja.

Helmet-lukuhaaste: Kirjassa selvitetään rikos (24)

Alexista on blogannut muun muassa Kirja vieköön ja Oksan hyllyltä.

sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Helmet-lukuhaaste 2017






 Osallistuin viime vuoden puolella hetken mielijohteesta Helmet-lukuhaasteeseen. Sitten muutin mieltäni, että enpä taidakaan jaksaa, kun on niin paljon kiinnostavia haasteita muutenkin. Sitten huomasin, että blogini on lisätty haasteeseen osallistuvien blogien listalle (ihan itse sen olen sinne siis ilmoittanut) enkä  nyt kehtaakaan jättäytyä pois.

Ihan hyvä näin, koska tämähän on inspiroiva ja rento haaste, johon voi yhdistellä muitakin haasteita. Nyt tässä jo taas innostuin, mutta olenkin helposti innostuvaa sorttia. Ideana on siis valita ja lukea kirja alla olevan haastekehikon innoittamana. Lisää haasteesta voi lukea täältä.

Säännöt on melko vapaat. Omalla kohdallani päätin, että liitän kuhunkin kohtaan vain yhden kirjan, vaikka sopivia tulisi luettua useampikin. Haastekohdan perään lisään lukemani kirjan. Tämä on siis päivittyvä postaus. Katsotaanpa, kuinka monta kohtaa saan täytettyä vuoden aikana.

Heti alkuun pääsen täyttämään kohdat 23 (käännöskirja) ja 35 (Kirjan nimessä on erisnimi).


Helmet-lukuhaaste:

1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis
2. Kirjablogissa kehuttu kirja - Adam Johnson: Fortune Smiles
3. Suomalainen klassikkokirja
4. Kirja lisää hyvinvointiasi
5. Kirjassa liikutaan luonnossa
6. Kirjassa on monta kertojaa - Raymond Carver: What We Talk About When We Talk About Love
7. Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja
8. Suomen historiasta kertova kirja
9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja - Tua Harno: Ne jotka jäävät
10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis - Yaa Gyasi: Homegoing
11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja
12. Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja
13. Kirja "kertoo sinusta"
14. Valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella - Jason Donald: Dalila
15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen
16. Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja - Valerie Martin: Property
17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista - Nicólas Obregón: Blue Light Yokohama
18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa - Lola Shoneyin: The Secret Lives of Baba Segi's Wives
19. Yhdenpäivänromaani
20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö - Hanya Yanagihara: A Little Life
21. Sankaritarina
22. Kuvitettu kirja
23. Käännöskirja - Fuminori Nakamura: The Theaf
24. Kirjassa selvitetään rikos - Pierre Lemaitre: Alex
25. Kirja, jossa kukaan ei kuole - Janice Y. K. Lee: The Expatriates
26. Sukutarina - Amy Engel: The Roanoke Girls
27. Kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja
28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan
29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia
30. Kirjan nimessä on tunne
31. Fantasiakirja
32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta
33. Kirja kertoo Intiasta
34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt - Koushun Takami: Battle Royale
35. Kirjan nimessä on erisnimi - Pierre Lemaitre: Irène
36. Elämäkerta tai muistelmateos - Sheila Kohler: Once We Were Sisters
37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta - Taichi Yamada: Stangers
38. Kirjassa mennään naimisiin - Ayòbámi Adébáyò: Stay With Me
39. Ikääntymisestä kertova kirja
40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä - Rowan Hisayo Buchanan: Harmless Like You
41. Kirjan kannessa on eläin - George Orwell: Animal Farm
42. Esikoisteos - Esmahan Aykol: Hotel Bosphorus
43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään - Jo Nesbø: Cockroaches
44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta
45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja
46. Oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja
47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit - Keigo Higashino: The Name of the Game is a Kidnapping
48. Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän - Kit de Waal: My Name is Leon
49. Vuoden 2017 uutuuskirja - Ali Land: Good Me Bad Me
50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja

lauantai 7. tammikuuta 2017

Tokiolainen taskuntyhjentäjä

Fuminori Nakamura: The Thief
Alkuper.  掏摸(スリ)2009
Corsair 2012
englannistanut Satoko Izumo ja Stephen Coates
S. 211

Taas Japanissa, tarkemmin Tokiossa. Nishimura on taskuvaras, joka hengailee Tokion ihmisiä tursuavilla kaduilla etsien sopivia "putsauskohteita".

Nishimura toimii yksin ja on yksin: ei ole perhettä, ei ystäviä, ei siteitä mihinkään. Mutta meillä kaikilla on menneisyys, Nishimurallakin.

Ja menneisyys on ikävä asia taskuvarkaalle. Etenkin se on ikävä asia, jos menneisyydessä on tapahtunut jotakin ikävää. Etenkin jos haluaa pitää menneisyyden siellä, minne se kuuluu: menneessä. Mutta se ei nyt valitettavasti onnistu.

Ennen kuin pääsemme menneisyyteen asti, elämme Nishimuran kanssa tätä päivää. Nishimura tutustuu sattumalta äitiin ja poikaan, jotka hekin varastavat - eivät tosin ihmisten taskuista, vaan kaupasta ruokaa. Nishimuran ja pojan välille suntyy erikoinen ystävyys ja Nishimura yrittää tuuppia poikaa paremmille raiteille. Hän ei toivo pojalle samaa kohtaloa kuin itselleen: pojan voisi vielä pelastaa, palauttaa yhteiskunnan toimivaksi osaseksi.

Mutta se menneisyys tulee ja laittaa narun kaulaan, alkaa vetää. Näyttää, mitä pitää tehdä tai ei tarvitse enää ikinä tehdä mitään.

The Thief on koukuttava trilleri, joka avautuu  kerroksittain, mutta jättää yksityiskohtia selittämättä.  Ei järin jännittävä, mutta pientä kihelmöintiä aiheuttava. Tietyllä tapaa koskettava, mutta ei sitten kuitenkaan. Olisin halunnut mennä syvemmälle Nishimuraan ja hänen ajatuksiinsa. Sen olisi mahdollistanut minämuotoinen kerronta, mutta valitettavasti kovin syvälle ei päästy. Ehdottomasti kuitenkin lukemisen arvoinen kirja ja voin lukea lisää Fuminoria.

~~~

Tähän postaukseen on hyvä ujuttaa pari japanilaisen kirjailijan kirjaa, joiden enkkukäännökset julkaistaan tänä vuonna (en taida jaksaa erikseen vääntää koostetta, johon summaan tämän vuoden uutuuskiihottimet, joita on kyllä useita - tosin saatan muttaa mieltäni vielä). Vesi kielellä odottelen jo!



Keigo Higashino: The Name of the Game is Kidnapping (2.2.2017)





Kanae Minato: Penance (6.4.2017)

torstai 5. tammikuuta 2017

Sisäelimiä sun muuta suolenpätkää

Lemaitre on hyppinyt silmilleni useammassakin paikassa, muun muassa muutamissa blogeissa ja Facebookin dekkariryhmässä. Sivuutin hänet julmasti, kunnes silmiini osui keskustelua, jossa Pierren kirjojen sanottiin olevan turhan raakoja. Ahaa, pitääkin lukea.

Kirjat kannattaa kuulemma lukea alkuperäisessä (eli ranskankielisessä) järjestyksessä, ei käännösjärjestyksessä, joka on eri. Suomennokset on muuten käännöksen käännöksiä eli käännetty englanninkielisistä käännöksistä.

Alkuperäinen järjestys on

Irene
Alex
Rosie
Camille


Pierre Lemaitre: Irene
Alkuper. Travail Soigné, 2006
Maclehose Press, 2014
Ranskasta englannistanut Frank Wynne
S. 395


Camille Verhœven on rikoskomisario, jota luulin ensin naiseksi, mutta melko pian selvisi asian todellinen laita eli hän onkin mies.

Lisäksi Camille on lyhytkasvuinen: miehellä on mittaa vain rapiat 125 senttiä. Camillesta on pian tulossa isä, sillä hänen vaimonsa Irène on raskaana.

Auvoisa arki muuttuu hektiseksi puurtamiseksi, kun poliisin tietoon tulee ennennäkemättömän raaka murhatapaus. Uhreja on kaksi eikä heidän surmaamisessa ole verenlennätyksessä pihdattu. Rikospaikka on kuin teurastamo. Johtolankoja ei juuri ole ja nekin, jotka löydetään, ovat melkoisen epämääräisiä.

Mutta sitä tutkitaan ja analysoidaan, mitä on. Yksi vihje johtaa toiseen, linkittyy toiseen. Kyseessä on kenties sarjamurhaaja, joka ammentaa tekosensa rikosromaaneista. Absurdi ajatus, joka on pakko ottaa huomioon, kun ei paljon muutakaan ole.

Pakko ihailla Pierre Lemaitren mielikuvista ja nerokasta juonenpunontaa. Kun luulit tietäneesi, tiesitkin, mutta et ehkä ihan niin kuin oletit. Tunnustan, että minulla oli leuka pudota lattialle maton lähtiessä jalkojeni alta.

Yllätyksellisyyden lisäksi kirjan henkilöt ovat kiinnostavia. Ei tietenkään vähiten itse Camille, mutta on muitakin. Ajoittainen musta huumori ja sarkastinen sanailu myös miellyttää irvokasta mieltäni. On synkkää ja mustaa, mutta ei ryvetä lätissä kuin mutakylvyssä kiehnäävät siat. Ei, nyt on ylväämpää, kopeampaa. Suorastaan elegantin sairasta.

Mitä tulee raakuuksiin: on niitä. Raakuudet ovat jo olemassa olevia raakuuksia. Että on sitä ennenkin osattu. Minun brutaalisuusmittarini ei mennyt punaiselle, vaikka hieman värähtikin. En saa kiksejä raakuuksista, mutta toleranssini on melko korkea ja kykyni erottaa fiktio faktasta normaali. Se ei silti tarkoita, etten kykene tuntemaan ja kokemaan mitään fiktiota lukiessani.

Ajattelin ensin, että pidän taukoa tämän sarjan lukemisessa, mutta enpä taida malttaa, kun minulla on jo Alexkin lainassa kirjastosta ja se on huhujen mukaan vielä parempi.

Irènestä on blogannut muun muassa Kulttuuri kukoistaa.

tiistai 3. tammikuuta 2017

Lukuhaasteet 2017

Kokoan tähän postaukseen lukuhaasteet, joihin tänä vuonna osallistun. Kun olen lukenut ja blogannut haasteeseen sopivan kirjan, lisään tänne linkin kys. postaukseen. Tällainen systeemi toimi minulla mainiosti viime vuonna, joten saa luvan toimia tänäkin vuonna.

Jotta tämä haastepostaus olisi helpompi löytää, lätkäisen siitä linkin tuohon sivupalkkiin. Siten luettujen haastekirjojen päivittäminen ja seuraaminen on helpompaa. Perinteisen klassikkohaasteen lisäksi olen osallistunut Ompun novellihaasteeseen (alkoi jo viime vuonna), josta minulla on ihan oma seurantasivunsa.


Lukuhaasteet, joihin osallistun 2017 (suluissa haasteen järjestäjä)


Muuttoliikkeessä 1.1.-31.12.2017 (Suketus)

Lukuhaaste siirtolaisuudesta ja maahanmuutosta. Tarkempi kuvaus täällä.



Haasteeseen lukemani kirjat:

1.Rowan Hisayo Buchanan: Harmless Like You
2. Yaa Gyasi: Homegoing
3. Jason Donald: Dalila
4. Janice Y. K. Lee: The Expatriates
5. Esmahan Aykol: Hotel Bosphorus
6.




Frau, Signora & Bibi 1.1.-31.12.2017 (Hdcanis)

Tavoitteena on lukea enemmän sellaisten naiskirjailijoiden teoksia, jotka kirjoittavat jollain muulla kielellä kuin englanti, suomi, ruotsi, ranska tai japani. Tarkempi kuvaus täällä.


Haasteeseen lukemani kirjat:

1. Esmahan Aykol: Hotel Bosphorus
2.



Kukko Kainalossa 28.1.2017 - 27.1.2018 (Sannabanana)

Luetaan kirjallisuutta Kaakkois-Aasiasta: Kambodza, Laos, Malesia, Myanmar, Thaimaa, Vietnam, Brunei, Filippiinit, Itä-Timor, Indonesia ja Singapore. Tarkempi kuvaus täällä.




Haasteeseen lukemani kirjat:

1. Jo Nesbø: Cockroaches (Thaimaa)



sunnuntai 1. tammikuuta 2017

Mieleenpainuvimmat lukukokemukset 2016

Vielä kerran palaan edelliseen vuoteen muistelemalla lukemiani mieleenpainuvimpia kirjoja. Kyseessä ei siis ole mikään paras kirja -listaus, sillä sellaisen tekeminen on mahdotonta - siksi kriteerinä mieleenpainuvuus, joka ei tosiaan ole sama asia kuin paras. Listaan nimittäin eräänkin kirjan, joka ei millään muotoa ollut vuoden paras lukukokemus, mutta sen sijaan erittäin mieleenpainuva.

Tämä listaus ei ole mikään "paremmuusjärjestys", vaan kirjat olen lisännyt ns. kronologisessa lukujärjestyksessä eli alkaen tammikuussa luetuista ja päättyen joulukuuhun. Kirjan nimeä klikkaamalla pääset lukemaan pidemmät lätinäni kirjasta.



Keigo Higashino: Journey under the Midnight Sun

Massiivinen kertomus, joka alkaa vuodesta 1973 ja johtaa parikymmentä vuotta kestävään näkymättömään ajojahtiin. Erikoista on, että kahta kirjan keskeistä henkilöä ei kohdata kertaakaan suoraan, vaan aina näkökulma on jonkun toisen. Vaikuttava romaani!



Ernesto Sabato: The Tunnel (Tunneli)

Varsinainen yllättäjä tämä Ernesto, jonka valitsin luettavakseni maan takia: Argentiina puuttui maavalloituksistani. The Tunnel on makaaberi ja hirtehinen tavalla, joka nauratti useammankin kerran. Mietin toki onko sopivaa hirnahdella tällaiselle aiheelle (murha), mutta hirnahtelin silti. Ei eksistentialismin tarvitse olla kuivaa (eikä edes niin vakavaa) - se voi olla myös intohimoista.



Natsuo Kirino: Gotesque

Tämä kirja on linnake, josta sivu sivulta rapisee muuria, putoaa kokonaisia kivenlohkareita ja tiiliä. Lopulta jäljellä on vain rauniot. Uusi alku?

Suoria vastauksia haluava voi skipata tämän kirjan suosiolla. Epäluotettavista kertojista pitävä saa osansa. Japanilaisesta kulttuurista ja vertauskuvista kiinnostunut saa tyydytystä.



Keigo Higashino: Naoko

Taas Keigoa, mutta tunnustan että olen talutusnuorassa: Keigo voi kirjoittaa mitä tahansa ja minä vaikka nuolen sanat lattialta. Naoko osui hermooni.

Linja-auto, jossa Naoki ja Monami ovat kyydissä, ajaa ulos tieltä. Suurin osa matkustajista menehtyy. Naoko ja Monami kiidätetään sairaalaan, jossa Naoko pian menehtyy.

Monamin suhteen on toivoa ja hän herääkin maattuaan koomassa joitakin päiviä. Tai kuka herää, kuka ei. Monamin ruumiissa herääkin hänen äitinsä, Naoko.


Chen Guangcheng: The Barefoot Lawyer

Chen Guangchenilla on epäonni syntyä Dongshigun maalaiskylässä köyhään perheeseen. Vakavan sairastumisen ja liian myöhään saatavan hoidon takia hän sokeutuu jo lapsena.

The Barefoot Lawyer on Chen Guangchengin kirjoittama muistelmateos, jossa hän käy läpi elämäänsä aina lapsesta saakka päätyen lopulta pakenemiseen Kiinasta, sillä elämä kotimaassa käy mahdottomaksi poliittisesti aktiiviselle Chenille.


Chigozie Obioma: The Fishermen  (Kalamiehet)

Oh, mikä kirja. Kielellisesti juuri minun makuuni. Kaunis ja kirkas, koskettava, ei hevin lähde päästäni.

Kotka häipyy komennukselle jättäen falkonieerin pärjäämään pytonkäärmeen, sienen, etsintäkoiran (searchdog) ja koin kanssa. Tiivis pesä repeilee vallattomien poikasten kehitellessä kiellettyjä leikkejä kotkan pistävän silmän poissaollessa.


Maria Jotuni: Huojuva talo

Huojuva talo oli valintani klassikkohaasteeseen. En lainkaan ihmettele Huojuvan talon klassikkoasemaa. Romaani kuvaa aikaansa, mutta pienin muutoksin sen voisi hyvin sijoittaa tähänkin päivään. Ja se on pelottavaa.

Kirja aiheutti melkoisen tunnemyräkän sisälläni - jopa siinä määrin, että teki mieli useammankin kerran paiskata kirja seinään ja repiä hiuksia päästä. Hyvin voimakas ja mieleenpainuna lukukokemus siis.



Anneli Kanto: Pyöveli

Pyöveli on koukuttava ja taiten aikaansa kuvaava romaani, jota tuskin saattoi käsistään laskea. Kirja muistuttaa minua siitä, miksi niin rakastan lukemista ja kirjallisuutta: niistä voi oppia, sillä Pyöveli tarjoilee lukijalle mehevän tarinan lisäksi aimo annoksen historiaa ja kulttuuria.

Pyöveli herätti kiinnostukseni muitakin Annelin Kannon kirjoittamia romaaneja kohtaan.

Kanae Minato: Confessions

Voimakas ja ovela kirja, jossa on paljon mielenkiintoisia ajatuksia ja ajatusmaailmoja. Sellainen aina kiinnostaa minua. Kostoteema myös kiehtoo minua. Ei sillä, että olisin itse järin kostonhimoinen, mutta tapa jolla kostoa käsitellään, on mielenkiintoinen.

Kieli on kirkasta ja selkeää, ei mitään turhaa kikkailua. Juju on ajatuksissa, joita annetaan. Kysymyksissä, joita esitetään, mutta joihin ei vastata.


Jill Anderson: Unbroken Trust

Tämä on se kirja, josta postauksen alussa mainitsin: ei millään muotoa paras tänä vuonna lukemani kirja, mutta ehdottomasti erityisen mieleenpainuva.

Lisäksi kirja nosti pintaan paljon ajatuksia, jotka eivät suoranaisesti liittyneet kirjaan (näitä ovat muun muassa elämisen mielekkyys/turhuus/pakollisuus/oikeutus, eutanasia jne.). Jill Andersonin puoliso tekee itsemurhan sairauden uuvuttamana ja Jilliä epäillään taposta ja heitteillejätöstä.

Edward St Aubyn: Never Mind

Älykäs ja kielellisesti rikas romaani, joka olisi voinut olla raskas ja masentava, ellei sitä olisi niin nokkelasti kirjoitettu. Never Mind on ns. Patrick Melrose -sarjan ensimmäinen osa.

Opin vasta kirjan luettuani, että se perustuu kirjailijan omaan elämään. Hieman järkytyin. En siksi, että omakohtaisuus tekisi kirjasta jotenkin huonomman, vaan siksi että... Noh, lue Never Mind, niin ymmärrät.


Kaiken kaikkiaan lukuvuosi 2016 oli mitä mainioin ja suurin osa lukemistani kirjoista oli joko hyviä tai erittäin hyviä. Olisin voinut listata enemmänkin kirjoja, mutta johonkin on pakko laittaa piste. Tuli muuten melko japanipainotteinen lista (eikä yhtään 2016 julkaistua kirjaa tullut valituksi, vaikka periaatteessa Hideo Yokoyaman Six Fourin olisi kyllä voinut valita), oho. Mutta minkäs teet, kun sieltä tulee niin hyvää kamaa.

Nyt on aika siirtää katse tähän hetkeen, tähän vuoteen. Olkoon se lukemistoltaan vähintään yhtä hyvä ellei parempi. Hyvää tätä vuotta!